SK:n parhaat

Plastiikkakirurgi, professori Virve Koljosen mielestä täyteainehoidot tulisi rajata ainoastaan terveydenhuollon ammattilaisten käsiin. Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Huulten täyttö tehty kaksi kertaa noin kolme vuotta sitten. Ensimmäisen täyttökerran jälkeen täytteet menneet pateille, joita on puristeltu tyhjiksi. Yritetty korjata uusilla täytteillä, mutta pahkurat jääneet edelleen. Erikoishammaslääkäri Ville Männistö kirjaa asiakkaan lähtötilanteen koneelleen. 21-vuotias Siiri Mannerheimo on tullut hänen vastaanotolleen huulitäytteiden korjaukseen. Suun sisäpuolelle on kapseloitunut useita tunnottomia pahkuroita. "Välillä ne jäävät hampaiden väliin ja puren niitä", Mannerheimo sanoo. Männistö tekee Mannerheimolle allergiatestin. Hän pistää tämän käsivarteen hyaluronidaasia. Se on lääkevalmiste, jolla sulatetaan täyteaine huulista. Odotetaan kaksikymmentä minuuttia. Ei reaktiota. Mannerheimo käy makaamaan hoitopöydälle. Suu- ja leukakirurgiaan erikoistunut Männistö katsoo suuhun. Männistö epäilee Revolax Deep -nimisen merkin valmistetta. Sitä pistetään poskipäihin, kun halutaan kohottaa kasvoja. Huulissa aine aiheuttaa Männistön mukaan kapseloitumista ja patteja sekä niin sanottuja täyteaineviiksiä. Siis huulten ja nenän väliin muodostuvan juovan, kun täyteaine etsii kasvoissa tilaa ja nousee ylöspäin. "Huulen limakalvo on ohut", Männistö sanoo. "Tuo aine on paksua, eikä kuulu huuliin. iPistäjä on ehkä ollut kokematon." Toisaalta kokenutkin tekijä saattaa käyttää tietoisesti huuliin "väärää valmistetta" korostaakseen lopputulosta. Huuliin pitäisi käyttää "esimerkiksi Juvedermin Voliftiä tai Restylane Kysseä", Männistö luettelee täyteainebrändejä, joita hän sopivasti itse tarjoaa asiakkailleen klinikalla Helsingin Kalasatamassa. Nyt Männistö sivelee puudutusainetta Mannerheimon ylähuuleen. He sopivat, että huulista poistetaan vain kovat, häiritsevät ulokkeet. Ei kaikkea täytettä. Huulten muotoon ja kokoon Mannerheimo on tyytyväinen. Männistö täyttää ruiskun, jonka päässä on pitkä neula. "Oliko sulla jotain sellaisia…?" Mannerheimo saa tuskin lausettaan loppuun, kun Männistö vetää tottuneesti laatikosta esiin kaksi stressipalloa. Vaaleanpunaiseksi lakatut rakennekynnet puristuvat niiden ympärille. Männistö kääntää huulen sisäosan ylöspäin ja pistää pitkällä neulalla useisiin eri kohtiin. Sitten hän hieroo huulta vaakasuunnassa rajun näköisin ottein. Patit pitää puristaa rikki, Männistö selostaa, napsahduksen tuntee sormissa. Toimenpide kestää pari minuuttia. Se maksaa 279 euroa. "Näytti varmaan pahemmalta kuin oli", Mannerheimo sanoo. "Ei tuntunut paljon miltään." Yhä useampi plastiikkakirurgin asiakas hakeutuu täyteaineiden ottamisen sijaan niiden poistoon. Usein korjataan jopa vuosia aiemmin tehtyjä, epäonnistuneita operaatioita. Huulten täyteaine on nimeltään hyaluronihappo. Sama aine vaikuttaa eri brändien valmisteissa. Sitä löytyy myös joidenkin ihonhoitotuotteiden sisällysluetteloista. Hyaluronihappo imee itseensä kosteutta ja nestettä, ja sen geelimäinen koostumus luo ihon alla täyteläisen efektin. Sitä löytyy ihmisen kudoksista, ja siksi sitä mainostetaan luonnollisena. Puhtaassa muodossaan hyaluronihappo on kaikilla organismeilla samanlaista. Se löydettiin ensimmäisen kerran 1930-luvulla lehmän silmän lasiaisesta. Hyaluronihappoa eristetään edelleen esimerkiksi kukon heltasta ja sitä käytetään muun muassa nivelrikon hoidossa. Ihmiskeho ei hylji tuttua ainetta. Esteettisissä hoidoissa käytettävä hyaluronihappo käsitellään kemiallisesti, jotta täyteaine pysyy koossa ja säilyttää muotonsa. Ilman käsittelyä suuteleminen tai huulipunan painaminen huuleen saisi täytteen leviämään ympäriinsä. Kemiallinen käsittely ei yleensä tee hoidosta vaarallista. Vaarallista on pistäminen. Katukuvaan on viime vuosina ilmestynyt valtavasti lisää pistoshoitoja tarjoavia paikkoja. Ulkomainostelineissä ja ikkunamainoksissa toivotetaan tervetulleeksi walk in -täytehoitoihin ilman ennakk...

2 Loka 202522min

"Haluan lähettää signaalin", lahjoittaja lausui tiedotteessa. Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Museonjohtaja Jaana Tamminen kuuli lahjoituksesta jo viime vuoden lopulla. Puhelinkeskustelussa, hän muistelee. Vai sittenkin kyläillessään lahjoittajan luona? He tuntevat toisensa hyvin ja puhuvat usein taiteesta. Lahjakirja laadittiin, ja maaliskuun puolivälissä museo saattoi viimein muotoilla tiedotteen. "Järvenpään taidemuseolla on ilo saada ottaa vastaan rahalahjoitus…" Mittava lahjoitus, sanottiin, sillä summa oli huomattava. Miljoona euroa. Lahjoittaja ei halua julkisuutta, mutta tiedotteessa kerrottiin kuitenkin hänen nimensä: Elisa Paloheimo. Kerrottiin myös, miksi Paloheimo oli päättänyt tukea juuri Järvenpään taidemuseota. Siellä on Suomen suurin kokoelma Eero Järnefeltin töitä. Maalauksia, vesiväritöitä ja grafiikkaa, yhteensä lähes kolmesataa teosta. Mutta tilat ovat ahtaat ja sijaitsevat kirjaston alakerrassa. "Haluan lähettää signaalin taiteen ja kulttuuriperinnön puolesta näinä vaikeina aikoina", Paloheimo lausui tiedotteessa. Mainitsi kulttuurileikkaukset ja säästöt. Hänen mielestään Järvenpään museolla pitäisi olla paremmat puitteet, koska taidekokoelma on "upea". Eero Järnefelt maalasi 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Vuosikymmeninä, joita sanotaan Suomen taiteen kultakaudeksi. Hän oli merkittävimpiä nimiä niin kuin Albert Edelfelt ja Akseli Gallen-Kallela. Vuonna 1929 Järnefelt piirsi pastelliliiduilla muotokuvan pienestä polkkatukkaisesta tytöstä. Tällä oli röyhelökaulus ja helistin, pyöreät posket ja mutru suu. Taulu kuuluu nykyään Järvenpään kokoelmaan. Museonjohtaja liitti siitä valokuvan tiedotteeseen, ja samalla hän tuli julkaisseeksi kuvan lahjoittajasta. Teoksessa on nimittäin yksivuotias Elisa Paloheimo, Eero Järnefeltin tyttärentytär. Järvenpään taidemuseoon kävelee rautatieasemalta parissa minuutissa. Alikulkutunnelista ylös, ja tasakattoisen tiilirakennuksen näkee jo. Kävelytien oikealla puolella on Järvenpää-talo, vasemmalla kirjasto ja museo. Kaikki punatiiltä 1980-luvun lopulta. Kirjaston sisäänkäynnin vieressä on ovi museoon. Jaana Tamminen tulee vastaan ja johdattaa sitten jyrkkiä portaita alas. "Me todella olemme kellarissa", hän sanoo. Tamminen on viralliselta nimikkeeltään museopalveluiden päällikkö. Alhaalla odottaa Pinja Petäjä, jonka titteli on yleisötyön palveluesihenkilö. Eero Järnefeltin töitä näkee heti aulasta. Näkee omakuvankin, vaikka Järnefelt teki niitä vähän. Sanotaan, ettei hän halunnut katsoa itseään peilistä ja maalata. Näyttelytila on matala mutta kohtuullisen avara, yhteensä noin 800 neliötä. Se on suurin piirtein saman verran kuin museossa Riihimäellä. Järvenpään kaupunki sai ensimmäiset Järnefelt-teoksensa vuonna 1997, yhdellä kertaa 75 työtä. Siksi se oikeastaan perusti koko museon. Aiemmin oli olemassa vain pieni Kellarigalleria, joka oli remontoitu kirjaston kellariin - näihin samoihin tiloihin - vuonna 1992. "Siinä yhteydessä tänne tuli kivilattia", Pinja Petäjä sanoo. "Ennen oli maalattia, kyllä." Kellarigalleriaa tuskin olisi tehty, ellei keraamikko Kaarina Aho olisi lahjoittanut Järvenpäälle oman isoäitinsä töitä. Neljäkymmentä maalausta ja lähes sata piirustusta. Ahon isoäiti oli kuvataiteilija Venny Soldan-Brofeldt, joka asui aikanaan vaaleassa puutalossa parin kilometrin päässä. Hänen miehensä oli kirjailija Juhani Aho. Lisätilalle tuli tarve, kun kaupunki sai seuraavan lahjoituksen: kymmenet Järnefeltin teokset. Ne antoi Elisa Paloheimo. Sen jälkeen Paloheimo on hankkinut Järnefeltin teoksia huutokaupoista ja luovuttanut niitä museolle. Tehnyt jonkinlaisen lahjoituksen melkein joka vuosi. Hän on hankkinut myös Soldan-Brofeldtin teoksia. Museo kertoo mielellään, että sillä on nykyään Suomen suurin kokoelma kummankin taiteilijan töitä. "Ja sitten kun ajattelee, että me ollaan edelleen täällä kirjaston kellarissa", Jaana Tamminen sanoo. "Niin tämä on Elisaa varmasti surettanut." Paloheimo on määrännyt rahalahj...

17 Syys 202516min

Snyder on varoittanut Donald Trumpista jo kymmenen vuoden ajan. Nyt Amerikka on vaarassa ylittää rajan, joka tekee maasta Venäjän kaltaisen. On Euroopan hetki tehdä historiaa, hän sanoo SK:n haastattelussa. Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Kunpa kirja olisi ilmestynyt toisenlaisessa Amerikassa. Professori Timothy Snyder toivoi, että demokraattien presidenttiehdokas Kamala Harris olisi voittanut vaalit ja valvojaisissa olisi soinut Beyoncén hitti Freedom, kuten oli soinut vaalikampanjassakin. Ilmapiiri olisi ollut toiveikas ja tulevaisuuteen katsova. Snyderin tietokirja Vapaudesta (On Freedom) julkaistiin Yhdysvalloissa viime lokakuussa, pari viikkoa ennen vaaleja. Marraskuun 5. päivänä amerikkalaiset valitsivat toisen kerran presidentikseen Donald Trumpin. "Olen surullinen, koska toivoin, että olisimme nyt tilanteessa, jossa voisimme puhua rakentavammin ja vähemmän puolustautuen", Timothy Snyder sanoo. "Mutta tässä sitä ollaan." Snyder on Yalen yliopiston professori ja yksi nykyajan merkittävimmistä amerikkalaisista historioitsijoista. Hän on kritisoinut Donald Trumpia kovaäänisesti jo kymmenen vuoden ajan. Nyt Trump on alkanut horjuttaa ja rikkoa demokratiaa juuri sellaisilla tavoilla, joista Snyder on maailmaa pitkään varoittanut. Vapaus, siten kuin historioitsija sen määrittelee, tuntuu karkaavaan amerikkalaisilta yhä kauemmas. Ei siis ihme, että Snyder ilmestyy videohaastatteluun maaliskuun lopussa hieman uupuneen näköisenä. Donald Trump on heikko mahtimies, Snyder sanoo ja nostaa harmaasankaiset silmälasit hetkeksi otsalleen. Vladimir Putinin kanssa veljeily, miljardööri Elon Muskille annetut oikeudet, tullisota, liittolaisten uhkailu: kaikki, mitä Trump on tehnyt vallassa ollessaan, on Snyderin mielestä heikentänyt Yhdysvaltoja. Koska Trump uskoo, että vain raha on todellista, hänellä on liehittelevä suhde Muskiin ja Putiniin. Hän ajattelee, että miljardiomaisuuksiensa takia he ovat maailman todellisia valtiaita. Ensimmäisellä kaudellaan Trump käski alaisiaan elämään jokaisen päivän kuin jakson televisiosarjassa. Päivän lopussa he aina kukistaisivat roistot. Siinä tiivistyy hänen arvomaailmansa, Snyder sanoo. Trump ei ymmärrä, että laki, luottamus ja instituutiot voivat tuottaa valtaa. Hän ei ymmärrä, että yhteistyö on riitelyä parempaa. "Hän ei ymmärrä mitään näistä asioista, ja siksi hän aliarvioi niitä radikaalisti. Ja se tarkoittaa, että hän aliarvioi radikaalisti ihmisten kykyä vastustaa." Esimerkiksi Ukrainan vastarinta on Trumpille mysteeri. Sitä ei voi olla olemassa, koska venäläiset ovat suurempi kansa ja heillä on enemmän rahaa kuin pienemällä, köyhemmällä Ukrainalla. Lisäksi Trump on käsittänyt täysin väärin, miksi Yhdysvallat on ollut maailman tärkein suurvalta, Snyder jatkaa. Yhdysvallat on johtanut läntistä maailmaa noin kahdeksankymmenen vuoden ajan. Toisen maailmansodan päättymistä lähtien se on pitkälti määritellyt tuon maailman säännöt, mutta niistä ovat hyötyneet myös Yhdysvaltain liittolaiset, on kyse ollut sitten turvallisuudesta tai kaupankäynnistä. Trumpin mielestä tämä amerikkalaisten itse rakentama järjestelmä on epäonnistunut ja siitä on hankkiuduttava eroon. "Ja nyt olemme alastoman kaaoksen maailmassa, jossa muut ovat parempia kuin amerikkalaiset. Kiinalaiset tulevat olemaan siinä parempia. Venäläiset ovat siinä parempia." Timothy Snyder alkoi kiinnostua Yhdysvaltain historiasta, nykypolitiikasta ja kansainvälisistä suhteista 2010-luvun puolivälissä. Autoritarismin ensimmäisen aallon saapuminen Yhdysvaltoihin ei ollut hänelle yllätys. Hänen mielestään vuoden 2016 presidentinvaalit voittanut Trump oli pitkälti venäläisten luomus, jonka nämä nostivat valtaan muun muassa mustamaalaamalla vastaehdokasta Hillary Clintonia. Politiikkaa analysoidessaan Snyder on hyödyntänyt fasismin historiasta saamiaan oppeja: hän toi amerikkalaiseen keskusteluun termin "iso valhe". Se tarkoitti republikaanipuolueen väitettä, että Trump olisi voittanut vuoden ...

3 Syys 202523min

Yli sadan vuoden aikana olemme katsoneet tulevaisuuteen lukuisissa jutuissa. Toisinaan on osuttu lähelle, usein ei sinne päinkään. Tulokset ovat puolin toisin herkullisia. Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Usein tulevaisuus huolestuttaa ennemmin kuin herättää toivoa. Niin oli myös metalliteollisuudessa vuonna 1949. "Jääkö 12 000 metallimiestä työttömäksi ja heidän on vaihdettava ammattia? Takaako metalliteollisuus työntekijöilleen vastaisuudessakin työtä?" kysellään vuoden viimeisessä numerossa. Tulevaisuus mietitytti, koska sotakorvausteollisuus oli loppumassa vuonna 1952. Pessimismi oli kuitenkin turhaa: Nykyään metalliteollisuus on Suomen suurin vientiala ja työllistää yli 100 000 ihmistä. Saman lehden numerossa nimimerkki Puumerkki pohtii, tappaako tiede tulevaisuudessa taiteen. Jutun mukaan lääketieteen kehittyminen voi tuhota luovuuden, siis "eideettisyyden", joka pesii - kukapa arvaisi - kilpirauhasissa. "Kaikki eivät ehkä tiedä, että umpirauhasten häiriöt saattavat aiheuttaa sielullisia ilmiöitä, jotka ovat taiteellisen luomistyön edellytyksiä. (-) eideettisyys johtuu joko kilpirauhasten liian innokkaasta tai lisäkilpirauhasten liian laimeasta toiminnasta tai molemmista." Nyt kaikki ehkä tietävät, ettei ainakaan kilpirauhaslääkkeiden kehittyminen ole tappanut ihmiskunnan luovuutta. Samat kestoaiheet ovat kiinnostaneet vuosikymmenestä, jopa -sadasta toiseen, kun Suomen Kuvalehdessä on visioitu tulevaa. Yksi sellainen aihe on koulu. Sen tulevaisuutta pähkäiltiin itsenäistymisen vuonna 1917, ja radikaaleja näkemyksiään "lastenkamarin metoodien" tuomisesta opetukseen esitteli saksalainen pedagogi Berthold Otto. Niihin kuului esimerkiksi vapaa keskustelu opettajien ja oppilaiden välillä. "Mitä ajatellaan koulusta, jossa oppilaita ei rangaista, vaan jossa opettaja saisi hävetä, jos oppilaiden mielestä hänen luentonsa tuntuisivat ikävystyttävän pitkäveteisiltä?" Nykyään kysytään, mitä ajatellaan koulusta, jossa oppilaat tuijottavat puhelimiaan, kun opetus ei voisi vähempää kiinnostaa. Autoista ja liikenteestä, suomalaisten kiihkeistä kiinnostuksen kohteista kirjoitettiin myös yli sata vuotta sitten. "Kun meillä kaikilla on oma auto" -jutussa vuodelta 1921 mietitään, että jos Helsingissä on 1970-luvulla jopa 20 000 autoa, mihin ne kaikki pannaan. "Niinpä tulee suurten valtakatujen alle varmasti rakennettavaksi ajoteitä ja samoin talojen kattojen päälle." Arvio autojen määrästä osui melkoisesti alakanttiin. Vuonna 1970 Helsingissä oli jo liki 90 000 autoa. "Valtakatujen alle rakennettavista ajoteistä" eli keskustatunnelista käydään yhä poliittista debattia. Lopuksi jutussa ennustetaan, että ihmiset voivat asua "terveellisemmissä olosuhteissa", kun auton ansiosta asutus laajenee kaupunkien ulkopuolelle. Terveisiä Espooseen ja Vantaalle! Pääkirjoituksissa on usein oltu huolissaan asioiden kehityksestä ja toivottu toimia, jotta pahimmat skenaariot eivät toteudu. Keväällä 1964 otettiin kantaa työntekijöiden vaatimuksiin viisipäiväisestä työviikosta. "Mutta uskokoon ken haluaa, että tuottavuus nousisi työaikaa lyhentämällä. Mielen malttamisesta nyt onkin kysymys. Rikkaiden tapojen jäljittelemisellä tyhjin taskuin on aina kohtalokkaat seuraukset." Reilua kuukautta myöhemmin aiheena oli työvoiman joukkomuutto Ruotsiin, jonne oli lähtenyt jo vajaat 60 000 suomalaista. "Tässäpä onkin talousmiehille ja poliitikoille yksi kova pähkinä: jos tilanne ei meillä oleellisesti muutu, Ruotsiin muuttaa lähimmän kymmenen vuoden aikana lähes 90 000 työntekijää lisää." Ruotsiin muutti parin vuosikymmenen aikana lopulta yli 400 000 ihmistä. Varsinkin talousjuttujen näkökulmat ovat olleet turhankin pessimistisiä. "Onko Lapilla toivoa", kysytään numerossa 13/1968. Jutussa murehditaan kausityöttömyyttä, kuntien huonoa taloutta ja "koivistolaisen talouspolitiikan" kovaa korkotasoa. Jutussa todetaan, että Joulupukin maa -idealla on "lähinnä viihteen arvo". Lapin-matkailun esteenä nähdään sekä lyhyt pä...

13 Elo 202515min

Kadutaanko tätäkin vielä? Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Parikymmentä päivässä, noin 8 000 rakennusta vuodessa. Näin paljon Suomessa purettiin toissa vuonna asuintaloja, toimistorakennuksia, kesämökkejä, kouluja, kunnantaloja, terveyskeskuksia, seurakuntakiinteistöjä, ostoskeskuksia, teollisuustiloja. Helsingissä näyttävä tapaus oli Mannerheimintiellä Aktian 1960-luvun toimistotalon purku. Sen paikalle nousee uusi toimistotalo. Lauttasaaressa aiotaan purkaa 1960-luvun asuintaloja, jotta voidaan rakentaa uusia asuintaloja. Kannelmäestä puretaan 1970-luvun kerrostaloja. 1980-luvun taloja sai lähteä Kampista, Laaksosta ja Mellunmäestä. Meri-Rastilasta puretaan 1990-luvun rakennuksia, Puistolasta 1990-luvun koulu. Purettujen rakennusten määrä on tuplaantunut viime vuosikymmenen alusta. Suomessa on kaduttu menneisyyden purkuaaltoa, jolloin hävitettiin surutta vanhoja puutaloja ja komeita jugend-helmiä. Niitä korvattiin nousevan hyvinvointivaltion maamerkeillä, monotonisilla betonikuutioilla. Mutta onko nykyinen purkaminen eri asia? Talot ovat rapakuntoisia, sisäilmaongelmaisia, korjausvelkaisia, hätäisesti rakennettuja, heitteille jätettyjä, epätarkoituksenmukaisia, väärässä paikassa tai teknisen käyttöikänsä päässä. Ja monet myös aika rumia. Jokaiseen purkupäätökseen lienee hyvä syy? "Sisällä lasi narskuu kengänpohjien alla ja tyhjennettyjen palosammuttimien jauhejäämät leijuvat ilmassa. Palokunta on sahannut oviin aukkoja. Lattialle kuivunut tekoveri, raahausjäljet ja hylsyt kertovat puolestaan Puolustusvoimien harjoituksista. Lähes kaikki rikottavissa oleva on rikottu, viranomaisvoimin tai muuten." Voima-lehden nettisivustolla kuvattiin helmikuussa purkukohdetta graffitimaalarin silmin. Entinen Paikkatietokeskus, alun perin Geodeettinen laitos, sijaitsee Kirkkonummen Masalassa. Vuonna 1995 käyttöön otettu rakennus oli ehdolla EU:n nykyarkkitehtuurin Mies Van Der Rohe -palkinnon saajaksi. Kun laitos vaihtoi isompiin tiloihin Espooseen, rakennus jäi tarpeettomaksi. "Se on ihan käsittämätöntä, ei järjen hiventä", sanoo Aalto-yliopiston kestävän rakentamisen professori, arkkitehti Matti Kuittinen. Laitoksen kohtalo on esimerkki rakentamisen lyhytnäköisyydestä. Yhden hetken arkkitehtonisesti edustava rakennus on seuraavan hetken hylkiö. Luonnonvaroja, rahaa ja ihmistyötä uhrataan rakennukseen, joka käy turhaksi jopa alle 30 vuodessa. Toisaalta tapaus kuvaa yleistä ja ymmärrettävääkin syytä purkaa. Se on tilojen ja tarvitsijoiden kohtaanto-ongelma. Kun rakennus käy yhdelle toimijalle turhaksi, jatkokäyttöä ei keksitä. Ylläpito kuitenkin maksaa, korjausvelka kasvaa. "Atte osti vanhan terveysaseman ja muutti sinne asumaan." "Outokummun terveyskeskus oli myynnissä huutokaupassa - korkein tarjous 12 000 euroa." Viime vuosina on uutisoitu halvoista sotekiinteistöistä. Niitä on etenkin taantuvilla alueilla, joita ovat koetelleet kuntaliitokset ja soteuudistus. Kun Kauhavalla huutokaupattiin Härmän sairaala muutama vuosi sitten, korkein tarjous oli 7 501 euroa. Aina kiinteistöt eivät kelpaa edes pilkkahintaan. Pienen kyläkoulun voisi moni ostaa ja remontoida, mutta autio terveyskeskus tai vanhainkoti on hankalampi kaupiteltava. Hienojakin kiinteistöjä menee purkuun: Muuramessa pistetään maan tasalle Kinkomaan sairaalaa, Päijänteen rannalla sijaitsevaa 1930-luvun keuhkoparantolaa. Kasvukeskuksissa on toiset ongelmat. Kun tarkastellaan Lauttasaaren Isokaaren maisemaa, voi ymmärtää, mistä kiikastaa. Matalat, rapistumaan päässeet pienkerrostalot ovat tiellä, kun silmissä siintävät korkeampien uudistalojen tuotot. Myös Lauttasaaren Katajaharjusta ollaan purkamassa vielä käyttökelpoisia taloja. "Rakennuskanta keski-ikäistyy ja rapakuntoistuu. Alkaa tulla yhä enemmän tapauksia, joissa tonttimaan arvo kehittyy eri suuntaan kuin tontilla olevan rakennuksen arvo", Kuittinen sanoo. Suomessa puretaan varsin nuoria taloja. Vuonna 2015 silloisen Tampereen teknillisen yliopiston tutkijat selvittivä...

23 Heinä 202518min

"Maku on se juttu" - Nuoret jäävät kaikkein herkimmin koukkuun nikotiiniin ja se tiedetään myös tupakkateollisuudessa Nuorten tupakointi on loppumassa Suomessa, mutta nikotiini ei ole kadonnut mihinkään. Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Ilta alkaa hämärtää. Espoon Leppävaaran Viaporintorin halki harppoo ihmisiä joko kauppakeskuksen tai kirjaston suuntaan. Kylmä tuulenpuuska lennättää maahan pudonneita popcorneja. Torin kulmalla on tupakkapaikka. Pienen katoksen alla seisoskelee yksi tai kaksi ihmistä kerrallaan. He siirtyvät tuulta pakoon heti savukkeen poltettuaan. Kirjaston toisella puolella on sopiva nurkka tuulelta suojassa. Sielläkin joku tupruttelee. Tuoksun erottaa jo kaukaa, eikä se muistuta tupakkaa. Se on makeaa, keinotekoista. Blue raspberry, kiharatukkainen nuorukainen kertoo. Sininen vadelma on pojan mukaan ehdottomasti paras sähkösavuke. Ja kokemusta 16-vuotiaalla on jo kahden vuoden ajalta. Aloittaessaan hän ei tiennyt, että sähkösavuke voisi vaikuttaa näin. Painitreeneissä on alkanut tuntua, ettei urheilu suju kuten ennen. Ei ole "staminaa", poika sanoo. Nyt hän haluaisi lopettaa. Siirtyä ehkä nikotiinipusseihin, vaikkeivat ne tunnukaan erityisen houkuttelevilta. Ehkä niiden avulla voisi kuitenkin päästä eroon tupruttelusta. Lopettaminen on kuitenkin ollut vaikeaa. Sähkösavukkeita on "tosi helppo saada", ja niitä käyttää pojan arvion mukaan "ainakin 20 prossaa" ikäluokasta. Keskustelua seuraamaan siirtynyt kaveri kommentoi vierestä: "Ainakin 80 prossaa!" Kiinalainen farmaseutti Hon Lik patentoi vuonna 2003 uuden tuotteen. Hon oli itse paatunut tupakoitsija. Rentoutuminen ilman nikotiinia oli vaikeaa. Siksi hän etsi vaihtoehtoa. Sellaista, joka jäljittelisi tupakointia, muttei haittaisi terveyttä yhtä paljon kuin tupakka. Hän kehitti sähköisen laitteen, johon tupakkaa ei tarvita. Vaporisaattori eli vape, toiselta nimeltään sähkösavuke, kuumensi nikotiininestettä hengitettäväksi höyryksi. Vuonna 2007 tuotteita alettiin markkinoida Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin turvallisena tapana lopettaa tupakointi. Pian WHO ilmoitti, että terveysväittämät tulisi vetää pois. Tieteellistä todistusaineistoa kun ei ollut. Sähkösavukevalmistajan itse rahoittama tutkimus kyllä julisti, että tupakointiin verrattuna tuote olisi 100 tai jopa 1 000 kertaa vähemmän vaarallinen. Omia versioitaan sähkösavukkeista olivat kehitelleet muutkin. Erityistä huomiota Yhdysvalloissa herätti Juul-niminen tuote. Pieni, muistitikun muotoinen sähkösavuke, johon sai helposti ladattua virtaa usb-laturilla. Pian jo yli neljännes high school -oppilaista käytti Yhdysvalloissa säännöllisesti sähkösavukkeita. Se näkyi nuorten kielenkäytössä: vaping olikin nyt juuling. Myös Juulin perustajat olivat entisiä sauhuttelijoita, jotka olivat halunneet päästä eroon tupakasta. Juul ei kuitenkaan varsinaisesti korvannut tupakkaa. Uutta tuotetta alkoi käyttää moni, joka ei todennäköisesti muuten olisi koskaan alkanut polttaa säännöllisesti. Eivätkä nuoret edes tienneet, mitä käyttivät. Vuonna 2017 tehdyssä tutkimuksessa haastateltiin 15-24-vuotiaita. Lähes kaksi kolmasosaa edeltävän kuukauden aikana Juulia käyttäneistä ei tiennyt, että Juul sisältää aina nikotiinia. Suomessa moni nuori tiesi jo vuonna 2016, ettei vapeja ollut juuri tutkittu. Niiden kokeilu oli yleistynyt selvästi vuosina 2013-2015, ja Nuorisotutkimusseura oli selvittänyt nuorten mielikuvia tupakkatuotteista. Osa piti nuuskaa ja sähkösavukkeita vähemmän haitallisina kuin perinteisiä savukkeita. Erityisesti pojat ajattelivat, etteivät ne haitanneet urheilusuoritusta yhtä paljon kuin tupakointi. Ne kasvattivat suosiotaan alussa juuri poikien keskuudessa. Moni Nuorisotutkimusseuran haastattelemista nuorista arvioi vuonna 2016, että sähkösavukkeet ovat ohimenevä buumi. Tavallaan he olivat oikeassa. Vuonna 2016 sähkösavukkeet siirrettiin tupakkalain piiriin. Niiden esilläpito ja makuaineiden myynti kiellettiin Suomessa. Nuorten sähkösavukkeiden käyttö läh...

16 Heinä 202527min

"Tunnen pettymystä, jos nyt tunteista puhutaan" - välillä ilmastonmuutoksen tutkijat kyllästyvät selittämään samoja asioita Tutkijat ovat puhuneet ilmastonmuutoksesta ja ekologisesta kriisistä vuosikymmeniä. Silti valtiot kiistelevät yhä siitä, kenen pitäisi tehdä ja kuinka paljon. Miltä sitä tuntuu seurata? Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Joulun alla Aleksi Lehikoinen piti tutkimusryhmälleen esityksen. Häntä oli vastikään työllistänyt "pari hankalampaa tapausta", ja Lehikoinen ajatteli, että asiasta olisi hyvä kertoa. Muutkin voisivat kohdata ulkopuolista painostusta. Lehikoinen on Luonnontieteellisen keskusmuseon yli-intendentti. Hänen ryhmäänsä kuuluu kymmenen ornitologia. He tutkivat siis lintuja. Lehikoinen heijasti näytölle kommentteja viestipalvelu X:stä ja joitakin kolumneja lehdistä. Hän halusi näyttää, millaisia keinoja käytettiin, kun tutkittua tietoa haluttiin horjuttaa. Esimerkiksi hän otti tutkimukset hömötiaisesta. Pienestä mustalakkisesta metsälinnusta, joka ennen oli hyvin elinvoimainen laji Suomessa, nyt erittäin uhanalainen. 2000-luvun aikana määrä oli pudonnut kolmannekseen. Laji harvinaistui hakkuiden vuoksi, tutkimukset osoittivat. Kun varttuneempaa metsää oli vähemmän, hömötiaisia oli vähemmän. Somessa tutkimuksia oli kommentoitu ahkerasti. "Mitenkä hömötiaisen väheneminen johtuu hakkuiden lisääntymisestä kun hakkuut eivät ole lisääntyneet", joku oli kyseenalaistanut. Fake news, Lehikoisen power pointissa luki isoilla punaisilla kirjaimilla. Tämä oli yksi keino: tutkimustulos leimattiin valeuutiseksi. Lehikoisen lista jatkui: esitettiin argumentteja, jotka eivät liittyneet asiaan. "Miten esim. muuttohaukka ja maakotka viihtyisivät…" Kyseenalaistettiin tutkimusasetelma, penättiin lisätutkimusta, käytiin henkilöön. "Aleksi Lehikoinen ei halua myöntää…" "Olisi tarpeen, että joku ennakkoluuloton ornitologi tekisi kunnon selvityksen." Oli tärkeää, että näitä keinoja tunnisti, Lehikoinen painotti. Sen jälkeen saattoi miettiä, miten toimia. Hän oli koonnut esitykseensä ehdotuksia: Puhu työkavereiden kanssa. Laadi vastaukset yhteistyönä. Valitse taistelusi. Kasvata paksumpi nahka. Lokakuussa 2024 yhdysvaltalainen ekologian professori William J. Ripple ja hänen tutkijakollegansa julkaisivat tieteellisen artikkelin. Se alkoi sanoilla: "Olemme peruuttamattoman ilmastokatastrofin kynnyksellä. Tämä on globaali hätätila, ei epäilystä." Teksti julkaistiin Bioscience-tiedelehdessä. "Varoituksista huolimatta kuljemme edelleen väärään suuntaan." Fossiiliset polttoaineet, metsänhakkuut, kotieläinten tuotanto, kulutus… Sukupuutot, tulvat, aavikoitumiset, helteet. Viime vuosi oli mittaushistorian lämpimin. Tutkijat ovat puhuneet ilmastonmuutoksesta ja ekologisesta kriisistä vuosikymmeniä. Hokeneet, että toimiin on ryhdyttävä kiireesti. Vuonna 1992 he julkaisivat Varoituksen ihmiskunnalle. Se oli julkilausuma, jonka 1 700 tutkijaa eri puolilta maailmaa allekirjoitti. Vuonna 2017 julkilausuma uusittiin. Maailman tieteenharjoittajien varoitus ihmiskunnalle: toinen huomautus. 15 000 allekirjoitusta. Silti valtiot kiistelevät yhä siitä, kenen pitäisi tehdä ja kuinka paljon maksaa. "Olemme jo tehneet tarpeeksi tässä kohtaa", todettiin Suomen eduskunnassa helmikuun puolivälissä. Perussuomalaisten ryhmänjohtaja Jani Mäkelä evästi hallitusta, jossa hänen oma puolueensa on. Suomen ilmastotavoite - hiilineutraalius kymmenen vuoden kuluttua - on tiukempi kuin EU:n ja siksi kohtuuton, Mäkelä sanoi. Se "vahingoittaa vakavasti kansallista etuamme ja kilpailukykyämme". Valtiovarainministeri Riikka Purra sanoi somevideossa, että "liian tiukille viety ilmastopolitiikka" on nyt "entistäkin järjettömämpää". Prioriteettitarpeita on muitakin, "ei vähiten turvallisuuteen ja puolustukseen liittyen". Tämän jälkeen kaksitoista entistä ympäristöministeriä kirjoitti hallitukselle avoimen kirjeen ja vaati, ettei tavoitteesta tingitä. Minkä jälkeen joukko etujärjestöjä vaati, että tavoitetta on si...

9 Heinä 202519min

Tekisikö mieli paheksua maailman menoa, kun se on muuttunut niin kummalliseksi? Ei muuta kuin täysillä mukaan pöyristymään, tunteita herättävästä materiaalista ei ole pulaa. Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Otsikko on pysäyttävä: "Äiti, älä laita minua illalla kaappiin!" "Lapsen tuska ja hätä voi olla myös tällainen. Noin kolmevuotias pikkutyttö toi tuskansa julki jyväskyläläisen tavaratalon elintarvikeosastolla. Lapsen äitiä ei pikkuisen pyyntö juuri koskettanut, pakastealtaan tarjoustuotteet olivat tärkeämpiä pohdinnan aiheita. Kyyneleet juoksevat poskillani, kun ajattelen pikkutytön elämäntilannetta. Miten lähimmäisenä voisin auttaa lasta?" mielipidekirjoitus alkoi. Kirjoittajan mukaan kyse ei ollut yksittäistapauksesta: "Lähipiirissäni olen seurannut nuorten naisten henkistä julmuutta ja huippuunsa hiottua itsekkyyttä. Silloin kun omat halut ja tarpeet on saatava tyydytetyksi, lapsi on hoidettava tieltä tavalla tai toisella. Jollain lailla tunnen surua tämän päivän pikkulasten puolesta! Auttamismahdollisuudet ovat niin todella rajalliset." Kirjoitus on julkaistu Keskisuomalaisessa nimimerkillä "Surullinen mummo". Se on syksyltä 1985. Nelisenkymmentä vuotta myöhemmin, keväällä 2024 aikalaisvanhemmuutta paheksuu saman lehden verkkokyselyyn vastannut nimimerkki "Yksi reksi vain". "On järkyttävää katsoa vierestä, kun korkeasti koulutetut keski-ikäiset vanhemmat antavat pienen, ainokaisen lapsensa pyörittää koko perheen arkea ja elämää. Kyseessä ei ole oikeastaan kaverivanhemmuus vaan lapsen palvelijana oleminen! Näin kasvatetaan ulkomaailmassa epävarma itsekeskeinen egoisti, joka ei osaa kunnioittaa toisia ihmisiä ja jonka sosiaaliset taidot jäävät heikoiksi." Kommentin johdosta on tehty juttu ja soitettu kasvatustieteen professorille, jolle "ilmiö on tuttu". Jutussa nimimerkki "reksi" oletetaan rehtoriksi. Sekä surullisen mummon että yhden reksin mahtipontiset huolet lapsista vaikuttavat melko dramaattisilta. Lisäksi ne tuntuvat perustuvan tilanteisiin ja tapahtumiin, joiden todenperästä on vaikea sanoa mitään. Silti ne kutittelevat mieltä. Eikö vähän itse kustakin tunnu siltä, että vanhemmuus on hukassa, ihmiset ovat nykyään niin itsekkäitä, kun ennen oltiin yhteisöllisiä ja kaikki haluavat nykyään vain päästä helpolla, eikä kukaan ota vastuuta mistään. Johan tässä kiihtymys nousee! Lapsiin ja nuoriin kytkeytyy sitä paitsi koko yhteiskunnan tulevaisuus. Jos he ovat pilalla, miten käy Suomen tulevaisuuden! Olemme moraalisen pöyristymisen ytimessä. Pöyristyminen on meille helppoa, suorastaan luontevaa. Monet meistä ovat huolissaan joko tietoisesti tai tiedostamattaan yhteiskunnan ja arvojen rapautumisesta. Paheksumisella yritetään käydä näitä rapauttajia vastaan. Pöyristyminen voi syntyä hyvinkin pienestä impulssista. Kun näkee itseään kuohuttavan asian ja sen, että muutkin ovat sitä paheksuneet, mukaan liittyminen tuo tunteen oikeassa olemisesta. "Tulee mieleen parin vuoden takainen pöyristyminen siitä, kuinka silloin parisuhteessa olleet tanssija Ansku Bergström ja nyrkkeilijä Elina Gustafsson kertoivat tv-ohjelmassa käyttävänsä yhteistä hammasharjaa", muistelee mediatutkija Pauliina Tuomi Tampereen yliopistosta. Tosiaan, aiheesta löytyy lukuisia otsikoita niin iltapäivälehdistä kuin MTV:ltäkin. "Maria Veitola hämmentyi julkkisten hygieniatavoista - hammaslääkäriltä täystyrmäys", otsikoi Ilta-Sanomat. Pöyristymiseen johtavat usein myös tilanteet tai tapahtumat, joissa rajoja vedetään uusiksi tai ne eivät ole niin selkeitä kuin mihin on totuttu. Jos asioita ei voi lokeroida tai nimetä selkeästi, se voi hermostuttaa. Pöyristyminen voi tyyntyä muutamassa päivässä nykyisessä hektisessä mediasyklissä. Tai se voi kasvaa moraalipaniikiksi. Se on brittitutkija Stanley Cohenin 1970-luvulla kehittämä termi. Cohen tutki tuon vuosikymmenen alussa, miten englantilaisten nuorisojoukkojen modien ja rokkareiden yhteenottoja käsiteltiin mediassa. Niistä nousi kansakunnan läpäisevä huol...

3 Heinä 202517min