Vetävä kirja saa kyllä koukuttaa, mutta somea selaavista nuorista ollaan huolissaan

Jos 15-vuotias lukee Charles Dickensin paksua romaania intohimoisesti, häntä takuulla kehutaan. Mutta oliko Dickens sittenkin vain oman aikansa Tiktok, kirjoittaa Ville-Juhani Sutinen esseessään.
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Lehden tilaajana voit kuunnella koko lehden.
'Se vei mukanaan."
"En voinut laskea sitä käsistäni."
"Luin sen yhdeltä istumalta."
"En tahtonut sen loppuvan."
"Koukutti."
Tällaisia määritelmiä pidetään positiivisina, kun puhe on kirjallisuudesta ja varsinkin ajanvietekirjallisuudesta. Mitä voimakkaammin kirja pakottaa jatkamaan, sitä parempi teos on. Englannin kielessä mukaansatempaavia romaaneja kutsutaankin käsitteellä page turner, kirjaimellisesti "sivun käännättäjä".
Vastaavat ilmaisut koetaan kuitenkin negatiivisina, jos puhutaan netistä ja sosiaalisesta mediasta. Huoli somesovellusten laskelmoidusta koukuttavuudesta lisääntyy, eikä turhaan. Nekin ovat page turnereita.
Samat ihmiset, jotka uppoutuvat kesälomalla tuntikausiksi vetäviin romaaneihin, ovat huolissaan nuorista, jotka selaavat päivät pitkät Tiktokia, vaikka molempien ajanvietteiden takana toimivat samanlaiset riippuvuusmekanismit.
Vanhemmat saattavat sanoa leikillisen ylpeinä lapsestaan, että tämä on koukussa kirjoihin. Moni ei varmaankaan sano samaa lapsensa netinkäytöstä. Olen itsekin mielissäni aina, kun poikani valitsee puhelimen ruudulta tulevan ohjelman sijaan kirjan.
Miksi kirjallisuuden koukuttavuutta pidetään niin paljon parempana kuin somen koukuttavuutta?
Sokrates toteaa Platonin Faidros-dialogissa, että kirjoitettu teksti on parhaimmillaankin vain apuväline ja liiallinen lukeminen pikemminkin heikentää kuin parantaa ihmisen muistia. Sokrates vertaa lukemista lääkkeeseen, joka voi tarjota hoitoa mutta on yleisemmin huumetta tai jopa myrkkyä.
Lukemisen vaarat ovat kuohuttaneet etenkin moraalinvartijoita vuosituhansia. Filosofien lisäksi uskonoppineet ovat pitäneet viihdyttävää lukemista uhkana. Keskiajalla kirkko jopa poltti kerettiläisinä kirjoja, joita pidettiin tuhoisina ihmisille sen vuoksi, että ne huvittivat ja pitivät heitä otteessaan.
Asiaa ei yhtään auttanut romaanin lajityypin kehittyminen nykymuotoonsa 1700-luvulla ja sen nousu suureen suosioon. Viihdyttävien tarinoiden pelättiin kääntävän ihmisten huomion pois tärkeämmistä asioista ja johtavan jopa mielisairauteen.
Vaikka lukemisen hyötyjä alettiin vähitellen ymmärtää, vielä 1800-luvullakin romaaneja pidettiin monissa piireissä turmiollisina. Kyse ei ollut pelkästään siitä, että lukeminen vei aikaa oikeilta töiltä ja että teoksista saattoi ammentaa epäilyttäviä vaikutteita, vaan myös siitä, että syvä uppoutuminen kirjaan koettiin vaarallisena. Lukeva ihminen ei huomannut muita eikä ollut kiinnostunut ympäristöstään, vaan istui nenä kiinni sivussa. Hän oli paheidensa orja.
Varsinkin nuorten naisten uskottiin olevan kirjallisuuden lumovoiman mahdollisia uhreja, koska heitä pidettiin naiiviudessaan alttiina vaikutteille. Kirjallisuuden arveltiin johtavan haaveelliseen ja epärealistiseen maailmankuvaan. Jean-Jacques Rousseau totesi 1760-luvulla julkaisemassaan Juliessa - joka sattumoisin on romaani - että sillä hetkellä, kun nainen avaa romaanin, hänestä tulee "langennut nainen".
Sata vuotta myöhemmin Gustave Flaubertin Rouva Bovaryssa yksi Emman perikadon syy on kirjallisuuden häneen iskostama romanttinen ihanteellisuus.
Nykyään kirjan tilalla on puhelin ja tarinan tilalla sosiaalisen median virta, mutta muuten vaarallisuuden retoriikka on samanlaista.
Tietokirjailija Perttu Pölönen esittelee teoksessaan Saisinko huomiosi sosiaalisen median koukuttamisen mekanismeja. Niihin kuuluvat muun muassa selailun pitkittäminen lupaamalla vastauksia ja antamalla niistä vihjeitä, jotka eivät paljasta kaikkea mutta tarjoavat riittävästi, jotta kutkuttava mielenkiinto pysyy yllä. Niinpä käyttäjän on melkein pakko jatkaa skrollausta.
Menetelmä on tunnettu kirjallisuudessa vuosisatoja. Cliffhangereita käytettiin jo antiikissa ja keskiajalla, ja 1800-luvulla romaanien...