Välillä kyllästyy selittämään

Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Olen aina ajatellut, että perustan jossain vaiheessa perheen, 38-vuotias koneinsinööri sanoo. Miehellä on hyvä työpaikka, ystäviä ja harrastuksia. Hiihtoa talvisin, suunnistusta kesäisin, kiipeilyä ja kuorolaulua vuoden ympäri. Hän asuu yksin, vaikka ei haluaisi. Mies on ulospäinsuuntautunut ja miellyttävän näköinen, mutta naisten lähestyminen on ollut hänelle aina vaikeaa. Viime vuosina siitä on tullut tuskallista, kun pariutumisen tavat ovat muuttuneet - hänen mielestään erityisesti miesten vahingoksi. Koska aihe on kipeä, hän ei halua esiintyä jutussa tunnistettavasti. Mies soimaa tilanteestaan myös itseään. Ujolle jännittäjälle osa naisista on saavuttamattomissa. Ehkä hän on turhan kohtelias ja mukautuu liikaa toisten tarpeisiin. "Luonteessa pitäisi olla enemmän särmää", hän arvioi. Nuorempana hänellä oli kumppaneita. Ensimmäisen tyttöystävän hän sai vaihto-oppilaana Saksassa. Suomessa hyvähenkisessä opiskelijaporukassa syntyi yhden yön juttuja ja ensimmäinen vakava parisuhde. Myöhemmin korkeakouluvaihto ulkomailla johti seurusteluun tanskalaisen naisen kanssa. Viimeisimmän naisystävänsä mies löysi deittisovellus Tinderistä. Suhteen päättymisestä on kohta neljä vuotta. Yksin eläminen raastaa miestä. Hän kaipaa perhettä ja läheisyyttä, mutta ei pelkästään niitä. "Seksuaalinen patouma on tosi iso." Parisuhteen saamisesta on tullut selvästi vaikeampaa kuin ennen, mies sanoo. Siihen on hänen mukaansa useita syitä. Yksi on tapojen siistiytyminen: baarissa sekoilemista ei pidetä enää tyylikkäänä, eikä naisia sovi lähestyä miten tahansa. Ennen humala madalsi aloitteen tekemisen kynnystä ja pehmensi torjutuksi tulemisen pettymystä. Epäonnistuneen yrityksen saattoi laittaa alkoholin piikkiin. Ei mies silti haikaile takavuosien myrkyllistä mieskulttuuria takaisin. "On yksinomaan hyvä asia, että käyttäydymme toisiamme kohtaan kunnioittavasti." Ongelma on sen sijaan yleinen neuvottomuus siitä, miten aloite sopii tehdä. "Se tiedetään, miten ei saa toimia. Mutta ainakin itseltäni puuttuu malli siitä, mitä voi tehdä." Nuoret aikuiset elävät entistä useammin yksin. Joillekin se on valinta, toisille ei. Muutos on huomattava, ja se koskettaa erityisesti miehiä. Vielä vuonna 1987 jokseenkin yhtä iso osa 25-34-vuotiaista suomalaisista miehistä ja naisista - karkeasti yksi kymmenestä - asui yksin ja oli lapseton. Toissa vuonna samassa tilanteessa oli 23 prosenttia nuorista naisista ja 32 prosenttia miehistä. Naisten vähäisempää yksin asumista selittää se, että nykyään on entistä enemmän yhden vanhemman lapsiperheitä. Niissä lapset asuvat yleensä äitinsä kanssa. Lisäksi naiset perheellistyvät aiemmin, ja valitsevat useammin itseään vanhemman puolison kuin miehet. Mutta vielä keski-iässäkin yksin asuminen ja lapsettomuus on miehillä selvästi yleisempää kuin naisilla. Entistä useammat jäävät kokonaan ilman omaa lasta. Tästä kertoo lapsettomien 45-vuotiaiden määrän kehitys vuosina 1987-2022. Vaille isyyttä jääneiden osuus ikäluokan miehistä kasvoi 19 prosentista 29 prosenttiin. Naisten kohdalla muutos oli vähäisempi: lapsettomien osuus nousi 14 prosentista 20 prosenttiin. Miksi miesten elinikäinen lapsettomuus on yleistynyt voimakkaammin kuin naisten? "Jotkut miehet saavat lapsia useamman naisen kanssa, kun taas toiset pysyvät kokonaan lapsettomana," sanoo Väestöliiton tutkija Tiia Sorsa. Huomattava osa miehistä jää vaille isyyttä vastoin tahtoaan. Väestöliiton selvityksen mukaan selvä enemmistö nuorista ja keski-ikäisistä lapsettomista miehistä tahtoisi tai olisi aikoinaan tahtonut lapsia. Tällaisia lapsettomia miehiä on Suomessa yli satatuhatta enemmän kuin samalla tavoin tuntevia lapsettomia naisia. Ylijäämä on niin suuri, että se täyttäisi Olympiastadionin katsomon kolme kertaa. Miehet kärsivät parisuhteen puutteesta enemmän kuin naiset, kertovat Väestöliiton tutkimukset. Finsex-kyselyissä työikäisistä ilman parisuhdetta elävistä naisista 60 prosenttia, m...

25 Kesä 202526min

Pitkään Suomessa yritettiin vähentää vankien määrää. Kesällä 2023 suunta kääntyi jyrkkään nousuun. Lähes kaikki vankilat ovat nyt täynnä. Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Vankilassa oli ruuhkaa, kun uusi vanki joulukuussa saapui. Hänelle ei ollut omaa selliä, joten hänet päätettiin asuttaa samaan toisen vangin kanssa. Se ei mennyt hyvin. Kun uusi vanki huomasi, minne häntä oltiin viemässä, hän heittäytyi maahan itkemään ja uhkasi vahingoittaa itseään. Hän repisi hiukset päästään. Hän kertoi myös kärsivänsä paniikkikohtauksista, eikä häntä siksi voisi laittaa eristysselliinkään. Vanki kiljui ja huusi taukoamatta, työntekijä kirjasi viime raporttiin, joka toimitettiin Rikosseuraamuslaitokselle vuoden 2024 lopussa. Vastaavista vaara- ja häiriötilanteista ilmoitetaan sille lähes päivittäin: Viime vuonna yksi vanki uhkasi tappaa jonkun, ellei hänen kadonneita tupakoitaan löydetä. Toisen hallusta löytyi epämääräinen margariinirasia, jossa oli pattereita ja teriä. Kolmas varasti toiselta vangilta kellon ja piilotti sen takapuoleensa. Suomen 27 vankilassa sattui viime vuonna 140 vankien välistä väkivaltatilannetta. Uhkatilanteita, jotka olisivat voineet muuttua väkivaltaisiksi, oli 417. Myös henkilökunnan kokema uhkaava ja epäasiallinen käytös on yleistä ja lisääntynyt viime vuosina huomattavasti. Kun vuonna 2023 tapauksia oli 821, viime vuonna määrä oli jo 1 237. Osa vaaratilanteista johtuu vankien mielenterveysongelmista - esimerkiksi lokakuussa yksi vanki yritti tappaa itsensä sähköllä ja toinen löytyi suihkun lattialta kädet veressä - toiset huumeista. Mutta erityisesti vaaratilanteita syntyy siksi, että vankeja on liikaa ja vartijoita liian vähän. Kaikki käyrät osoittavat samaan suuntaan. Ylös. Rikosseuraamuslaitoksen pääjohtaja Anna Arola-Järvi esittelee niitä työhuoneessaan Turun vankilassa. Ikkunasta näkyy taivasta ja muuri. Käyrät kertovat, että Suomen vankilat ovat enemmän kuin täynnä, ovat olleet jo pitkään. Vankien määrä kääntyi jyrkkään kasvuun kesällä 2023, ja sen jälkeen uusia vankeja on tullut yli 300 - yhden suuren vankilan verran. Tammikuussa 2025 Pelson ja Hämeenlinnan vankiloita lukuun ottamatta kaikkien Suomen vankiloiden täyttöaste oli yli 100 prosenttia. Pahin tilanne on Vantaan, Kuopion, Oulun ja Turun vankiloissa. Niissä täyttöaste on yli 120, jopa 130 prosenttia. Sadan prosentin täyttöaste tarkoittaa, että vankilan jokaisen sellin jokainen sänky on käytössä. Yli sata prosenttia tarkoittaa, että joihinkin yhdelle hengelle tarkoitettuihin selleihin majoitetaan kaksi ihmistä, viime kädessä patjoille lattialle. Arola-Järvi sanoo, että luvut huolestuttavat häntä. Ahtaissa oloissa riitaa syntyy helposti. Hän vertaa asetelmaa soluasuntoon. Vankilassa kinaa syntyy samankaltaisista asioista. Television katselusta, musiikin kuuntelusta, siisteydestä, melkein mistä vain. Joskus kemiat eivät kohtaa tai taustalla on aikaisempia erimielisyyksiä. Mutta solusta voi aina lähteä pois, sellistä ei. "Ne sellit ovat aika pieniä, ja kun sinne laitetaan kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä asumaan ja pannaan ovi kiinni niin… Sitä voi miettiä." Marraskuussa erään vankilan vartija kuuli sellistä kovaa huutoa ja kamppailun ääniä. Toinen vanki istui sängyllä, toinen oli vessassa. Lattialla oli kappaleiksi hajonnut pelilauta. Vessaan mennyt vanki myönsi myöhemmin vartijalle eristyksessä, että sellissä oli syntynyt käsirysyä. Tappeluita puhkeaa myös vankien yhteisissä tiloissa, ruokailussa ja ulkoilussa. Ja kaikenlaista voi sattua, vaikka sellissä olisi vain yksi ihminen. Tulipaloja, itsetuhoisuutta. Turun vankilan vartija kertoo tapauksesta, jossa vanki oli puolen tunnin aikana repinyt lakanansa ja yrittänyt hirttäytyä kaltereihin. Vartijat ehtivät väliin. Alalla puhutaan dynaamisesta turvallisuudesta. Se tarkoittaa, että turvallisuuden kannalta tärkeintä on henkilökunnan ja vankien välinen vuorovaikutus. Että vartijat tuntevat vangit ja juttelevat heidän kanssaan päivittäin. Sil...

11 Kesä 202519min

Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Ernest Shackleton olisi voinut päästä etelänavalle ensimmäisenä. Jäätutkija Jukka Tuhkuri uskoo, että olisi. Tammikuussa 1909 Shackleton oli lähempänä kuin kukaan ennen. Maailman eteläisin piste oli vajaan kahdensadan kilometrin päässä. He olivat vaeltaneet lähes 1 500 kilometriä, neljä ahavoitunutta miestä. Kulkeneet Espanjan kokoisen jäähyllyn läpi, ylittäneet vuorijonon ja päätyneet Etelämantereen ylätasangolle. Rekiä olivat alun perin vetäneet ponit, mutta ne olivat nyt kuolleet. Viimeinen oli pudonnut railoon. Pakkasta oli ajoittain ollut melkein 50 astetta ja tuuli kovaa. Ruokaa oli pitänyt säästää ja annoksia pienentää. Vatsat kouristelivat, raajat paleltuivat, lumisokeus vaivasi. Shackleton arvioi, että he saattaisivat päästä etelänavalle ja saada nimensä historiaan. Mutta paluumatkasta he eivät selviäisi. Hän teki kipeän päätöksen: he kääntyisivät takaisin. Päiväkirjaansa Shackleton kirjoitti: "Minun tulee ajatella järkevästi ja ottaa huomioon niiden henki, jotka ovat täällä kanssani." Miehet iskivät jäähän Ison-Britannian lipun, jonka kuningatar oli heille antanut, ottivat hetkestä valokuvan ja kääntyivät. Tämä ratkaisu on kiehtonut Jukka Tuhkuria vuosikymmeniä. Niin on myös Ernest Shackleton. Shackleton olisi voinut jatkaa kaikesta huolimatta ja kuolla sankarina, niin kuin moni tutkimusmatkailija teki. Mutta hän uskalsi epäonnistua. Kuten hän myöhemmin ilmoitti vaimolleen: Parempi elävä aasi kuin kuollut leijona. Elokuussa 2021 Jukka Tuhkuri kuuli, että Etelämantereelle lähtisi taas tutkimusalus. Hän tunsi aluksen. Se oli 134-metrinen S. A. Agulhas II, joka oli rakennettu Rauman telakalla kymmenen vuotta aiemmin. Kirkkaanpunainen runko, valkoinen kansi, komentosillan yläpuolella oranssi raita. Alus näkyisi merellä, vaikka aallot olisivat korkeat. Ja kun Etelämantereelle mentiin, ne aina olivat. Matkan oli määrä alkaa Kapkaupungista helmikuussa 2022 ja kestää puolitoista kuukautta. Tuhkuri halusi kiihkeästi mukaan. Eihän ollut parempaa paikkaa tutkia vaikeita jääoloja. Sitä paitsi Agulhasilla oli mittalaitteita valmiina. Niitä oli asennettu runkoon ja potkuriakseliin jo telakalla Suomessa. Laitteet tallensivat tietoja siitä, millaisia voimia laiva kohtasi, kun se mursi jäätä. Dataa hyödynsivät Aalto-yliopisto ja eteläafrikkalainen Stellenboschin yliopisto. Tuhkuri oli tutkinut jäätä koko ikänsä. Miten jää murtuu, miten sen säröt kasvavat. Kuinka suuria ovat sen voimat. Millainen materiaali jää ylipäänsä on. Kuinka kylmä, kuinka lämmin, suolainen, makea, luja, hauras. Lumesta tiivistynyt vai vedestä jäätynyt. 1980-luvulla hän oli sahannut merijäästä palkkeja Tammisaaren edustalla ja rikkonut niitä. Tehnyt diplomityötään murtumismekaniikasta. 1990-luvulla hän oli väitellyt tohtoriksi Teknillisessä korkeakoulussa Otaniemessä, ja 2000-luvun alussa hänestä oli tullut lujuusopin professori. Hän oli silloin 40-vuotias. Tuhkuri alkoi laatia sähköpostia. Se tuli lähettää brittiläiselle säätiölle, Falklands Maritime Heritage Trustille, joka valitsi ja varusti retkikunnan. Tuhkuri kirjoitti huolellisesti ja perusteellisesti. Oli nimittäin niin, että vaikka hän itse tutkisi jäätä, muulla ryhmällä oli aivan toinen tehtävä. Se halusi löytää laivan, joka oli kadonnut sata vuotta aiemmin Weddellinmerellä Etelämantereen edustalla. Rusentunut ensin jäihin ja sitten uponnut. Hylky oli Endurance, Ernest Shackletonin laiva. Maailman toiseksi kuuluisin hylky, jos Tuhkurilta kysyttiin. Kuuluisampi oli vain Titanic. Hänen oli päästävä mukaan. Ehkä hän voisi osaltaan selvittää, miksi laiva oikeastaan upposi. Ernest Shackleton on minun polaarisankarini, hän päätti viestinsä. Naparetki oli epäonnistunut, eikä Shackletonin pitänyt enää palata etelään. Niin hän oli kirjoittanut vaimolleen. "Olen miettinyt tämän huolella ja päättänyt, että paikkani on kotona." Hän oli hävinnyt kilpailun, sillä etelänapa oli jo valloitettu. Joulukuussa 1911 norjalainen Roald ...

4 Kesä 202532min

Monet amerikkalaiset ovat sitä mieltä, ettei Luigi Mangione tehnyt mitään väärää. Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Toimitusjohtaja käveli aamutuimaan 4. joulukuuta 2024 Manhattanilla. Brian Thompson oli matkalla United Healthcare -sairausvakuutusyhtiönsä vuotuiseen sijoittajakonferenssiin, joka järjestettiin Kuudennella avenuella Hilton-hotellissa. Kadun toisella puolella häntä odotti huppariin pukeutunut, naamioitunut mies. Kun Thompson oli noin kuuden metrin päässä, mies ampui tätä useita kertoja takaapäin. Hän osui selkään ja oikeaan pohkeeseen. Sairaalaan viety Thompson kuoli vammoihinsa melkein heti. Ampuja pakeni rikospaikalta jalan. Hän otti sähköpyörän 55. kadulta ja ajoi sillä Keskuspuistoon. Hän jätti puistoon repun täynnä Monopoly-lautapelin seteleitä ja poistui alueen länsipäädystä. Sinne hänen jälkensä päättyivät. Viisi päivää myöhemmin 26-vuotias Luigi Mangione söi aamiaista McDonald's-ravintolassa Pennsylvanian Altoonassa. Yksi asiakas tunnisti hänet viranomaisten julkaisemista valvontakamerakuvista. Hän varoitti ravintolan työntekijää, joka hälytti paikalle poliisin. Mangione pidätettiin epäiltynä Brian Thompsonin murhasta. Sen jälkeen tapahtui jotain poikkeuksellista. Amerikkalaiset, jotka kannattavat normaalisti kovia rangaistuksia, alkoivat juhlia Mangionea sankarina. He vertasivat häntä Jeesukseen ja Robin Hoodiin. He keräsivät rahaa hänen oikeudenkäyntikuluihinsa. He perustivat hänelle fanisivustoja ja Spotify-soittolistoja. Surmattua toimitusjohtajaa sen sijaan pilkattiin. "Olen pahoillani: ajatuksiin ja rukouksiin tarvitaan etukäteisvaltuutus", kommentoi yksi Tiktok-käyttäjä vakuutusyhtiöiden sanastoa mukaillen. Hän sai yli viisitoistatuhatta tykkäystä. "Minusta tuntui siltä kuin olisimme olleet yhtäkkiä elokuvassa", sanoo sosiologian professori Megan Thiele San Josén yliopistosta. Toimitusjohtajan murha nosti pintaan pitkään hautuneen katkeruuden, jota amerikkalaiset tuntevat sairausvakuutusyhtiöitä ja koko terveydenhuoltojärjestelmäänsä kohtaan. Yhdysvalloissa terveydenhuolto perustuu terveysvakuutuksiin. Sellainen on oltava, jos haluaa hoitoa. Vakuutus ei yleensä korvaa kaikkia kuluja: paljon saattaa jäädä asiakkaan itsensä maksettavaksi. Vakavammissa sairauksissa omavastuuosuus voi olla hyvin suuri. Sairausvakuutusten hinnat nousevat Yhdysvalloissa reilusti inflaatiota nopeammin. Amerikkalaiset maksavat terveydenhoidosta enemmän kuin minkään muun maan kansalaiset, mutta heidän elinajanodotteensa on vasta 42. sijalla maailmassa. Suurin syy henkilökohtaisiin konkursseihin on hoitomaksuihin liittyvä velka. United Healthcare on Yhdysvaltojen suurin terveysvakuutusten antaja. Konsernin liikevaihto oli viime vuonna noin 353 miljardia euroa ja liikevoitto 31 miljardia. Murhatun Brian Thompsonin palkka bonuksineen oli noin 9,5 miljoonaa euroa vuodessa. Oikeusministeriö tutki häntä sisäpiirikaupoista. Yhdysvaltain senaatin komitea totesi vuonna 2024, että United Healthcare epäsi tarkoituksella korvausvaatimuksia nostaakseen omia voittojaan. Yritys hylkää kaksi kertaa enemmän korvauksia kuin alalla hylätään keskimäärin. United Healthcare käyttää ohjelmistoa, joka ehdottaa hoitosuosituksia tekoälyalgoritmin avulla. Kahden menehtyneen potilaan omaiset nostivat Minnesotassa marraskuussa 2023 kanteen: he väittivät, että yhtiö epäsi ja kumosi algoritmin avulla säännönmukaisesti iäkkäiden potilaiden korvausvaatimuksia, jotka heidän lääkärinsä olivat hyväksyneet. Kanteessa kerrottiin esimerkkejä potilaiden saamasta kohtelusta: Eräs Tennesseessä asunut mies oli murtanut selkänsä ja joutunut sairaalahoitoon. Sieltä hänet siirrettiin hoitokotiin. Yhdentoista päivän jälkeen United Healthcare ilmoitti, että hoito lopetettaisiin kahden päivän kuluttua. Mies yritti valittaa päätöksestä, mutta joutui lähtemään hoitokodista ja kuoli neljä päivää myöhemmin. Yritys on käyttänyt algoritmeja myös yksilöidäkseen mielenterveyspalvelujen tarjoajia, jotka hoitavat heidän mieles...

30 Touko 202520min

Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Ehkä sillä on sitten kihara tukka. Ja ruskeat silmät, kuten puolisolla. Lauran korvalehdet, jotka on isältä peritty. Se voisi mennä kielikylpyyn, oppia ruotsin. Puoliso on jo selvittänyt, missä päin Helsinkiä sellainen on mahdollista. On vitsailtu, että se nimettäisiin dekkarisarjan päähenkilön mukaan. "Se" on ollut Lauran haave jo nuorena. Oma lapsi. Mutta sillä ei ole ollut kiire. Parikymppisenä ei tullut erityisemmin ajateltua asiaa. Laura opiskeli yliopistossa, teki silloin tällöin töitä. Tykkäsi juhlia, toimi ainejärjestössä. Alkoi tehdä erilaisia määräaikaisuuksia. Jossain vaiheessa hän täytti pyöreitä, valmistui maisteriksi. Kun opintojen keskellä oli ohimennen ajatellut seuraavaa vuosikymmentä, ei mielikuva ollut aivan tällainen. Ei hän ollut ajatellut, että olisi vielä yli kolmekymppisenä määräaikaisissa työsuhteissa. Samaan aikaan takaraivossa kummitteli numero. Jostain se oli tullut, haamuraja. Silloin viimeistään. Tammikuun alussa 35-vuotias Laura kirjoitti sosiaaliseen mediaan päivityksen, suljettuun ryhmään, jossa on muitakin urakeskeisiä naisia. Hän etsi mentoria: jotakuta, jonka kanssa pallotella suunnitelmia. Haluaisimme puolisoni kanssa alkaa yrittää lasta, Laura kirjoitti. "En kuitenkaan haluaisi tulla vanhemmaksi määräaikaisessa työsuhteessa." Käynnissä olevan työnhaun vuoksi Laura esiintyy tässä jutussa vain etunimellään. Kun Laura syntyi, ensimmäistä kertaa äidiksi tulevien keski-ikä oli alle 27. Tänä päivänä tilanne on toinen. Äidiksi tullaan keskimäärin noin 30-vuotiaana, Helsingissä yli 31-vuotiaana. Suomalaiset toivovat edelleen useimmiten kahta lasta. Kaikilla se ei kuitenkaan toteudu. On syytetty nuoria itsekeskeisyydestä, nuoruuden pitkittämisestä ja opintojen venymisestä. Vanhemmuuden lykkääntymisestä ollaan huolissaan, sillä pahimmillaan aika voi loppua kesken. Toivottuja lapsia ei välttämättä enää saada. Vanhemmuuden aikaistumista on pyritty tukemaan esimerkiksi opintorahan huoltajakorotuksella, joka tuli voimaan vuonna 2018. Väestöliitto kuitenkin huomasi jo vuoden 2017 perhebarometrissa, että suuremmat hidasteet ovat muualla. Haastattelututkimuksissa kävi nimittäin ilmi, ettei opiskeluaikaa koettu kompastuskiveksi lapsenhankinnalle. Isommassa roolissa oli työelämä. "Mitä myöhemmin aloittaa vakaaksi kokemassaan oman alan työpaikassa, sitä myöhemmin myös hankkii lapsia." Moni määräaikaisuuksia tekevä toivoo Lauran tavoin vakityötä. Siinä missä nykyvanhemmat arvostavat vapautta, he haluavat myös vakautta. Hanna Sutela osoitti väitöskirjassaan vuonna 2013, että määräaikainen työsuhde lykkäsi vanhemmuutta. Sen jälkeen määräaikaisten työntekijöiden osuus työvoimasta on pysynyt suunnilleen samana. Sen sijaan kasvua näkyy vuokratyössä ja itsensä työllistäjien määrässä. Heillä työn epävarmuus on päivittäistä, Sutela sanoo. Mutta voidaan myös sanoa, että työ on entistä epävarmempaa lähestulkoon kaikkialla. Ennen työn epävarmuus korostui suhdanneherkillä, matalasti koulutettujen aloilla. Usein ne olivat miesten duunaritöitä rakennusalalla. "Nyt epävarmuus on läpileikkaavampi asia työelämässä", Sutela sanoo. "On vaikea löytää ryhmiä, jotka siltä kokonaan säästyvät." Sutela työskentelee erikoistutkijana Tilastokeskuksessa. Hän tutkii muun muassa työoloja. Työn epävarmuuden lisäksi nykyisin koetaan yhä useammin epävarmuutta omasta jaksamisesta työssä. Erityisesti nuorilla naisilla psyykkinen oireilu työelämässä on yleistynyt. Kiireen aiheuttama rasitus on työolotutkimusten aineistoissa yleisempää kuin koskaan aiemmin. Tutkimusta on tehty vuodesta 1977 alkaen. Alle 36-vuotiaiden työuupumuksen todennäköisyys on kaksinkertaistunut vuosina 2019-2024, kertoo Työterveyslaitos. Näiden muutosten kannalta ei ole ihme, että työelämä koettelee pikkulasten vanhempia. Kymmenen vuotta sitten joka kymmenes yhden lapsen vanhempi lykkäsi toisen lapsen hankintaa työelämän vaateiden vuoksi, kertoo Väestöliiton perhebarometri. Vaateilla t...

21 Touko 202521min

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto nousi otsikoihin Mika Waltarin julkaisemattoman runoelman myötä. Mitä kaikkea sinne kulttuurihahmoista kätkeytyy? Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Arkistonhoitaja Maiju Korte vetää käsiinsä ohuet valkoiset puuvillakäsineet. Hän kääntyy pöydälle asetetun pahvikotelon puoleen ja avaa sen. Kotelosta löytyy paksu valkoinen kreppipaperikäärö. Sen Korte taittelee auki varovasti. Rips, raps, rips. Paperin sisältä paljastuvat vainajan kasvot. Tai siltä ainakin näyttää. Kyseessä on kuolinnaamio. Korte on nähnyt hätkähdyttävän naamion aiemminkin, sillä hän järjesti pari vuotta sitten Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkiston esinekokoelmaa. Sitä ennen kuolinnaamiot olivat saaneet levätä hyllyillään vuosikausia. Osa henkilökunnasta piti niiden tarkastelemista karmivana. Ensimmäisellä kerralla Korte pyysi naamioiden käsittelyyn henkiseksi tueksi arkistonjohtajan. He hoitivat homman mahdollisimman nopeasti: tarkistivat naamioiden kunnon, siirsivät ne tukeviin koteloihin ja järjestivät paikoilleen. Toisin kuin muita esineitä, naamioita ei esimerkiksi mitattu viivoittimella. Niiden haluttiin antaa olla rauhassa. Nyt esiin on nostettu kirjailija Aino Kallaksen kuolinnaamio. Siihen on ikuistunut Kallaksen viimeinen ilme. Kallas kuoli yhdeksäs marraskuuta 1956, 78-vuotiaana. Vahamuotin avulla tehdyssä naamiossa näkyy vainajan kasvojen jokainen uurre ja kohouma. "Hänellä on loppuvaiheessa varmaan ollut tekohampaat, koska kasvojen alaosa on tällä lailla painunut", Korte sanoo. Naamioon on takertunut myös Kallaksen silmäripsiä ja kulmakarvoja. Katsominen tuntuu häiritsevän intiimiltä ja groteskilta. Kuin tirkistelisi kuollutta ihmistä. Kuolinnaamio aiheuttaa ristiriitaisia tunteita, mutta se on hieman kiusallinen toisestakin näkökulmasta. Oikeastaan SKS:n arkistossa ei pitäisi olla esinekokoelmaa. Esineet kuuluisivat museoon, sillä arkistossa niiden esittelemiseen ei ole asianmukaisia tiloja ja resursseja. Museot eivät kuitenkaan välttämättä halua ottaa vastaan yksittäisiä, kontekstistaan irrallaan olevia tavaroita, kuten kirjailijoiden puoliksi poltettuja sikareita, vanhoja hattuja tai kiiltokuvia. Niinpä ne nököttävät koteloihin pakattuina ja kaappiin suljettuina ahtaassa varastossa. Piilossa, ikään kuin puoliksi olemassa. Esinekokoelma on esimerkki siitä, miten kulttuuriperintö ei aina ole jotain hienoa, jonka voisi asettaa vitriiniin ihailtavaksi. Se voi olla myös ongelma. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto sijaitsee Helsingin Kruununhaassa, vanhassa kivilinnassa. Sen tutkijasali on kalustettu raskailla puuhuonekaluilla ja laatikostoilla. Tänne ei marssita kuin kirjastoon, noin vain selaamaan materiaaleja. Aineisto pitää tilata käyttöön etukäteen lomakkeella. Asiakkaan tulee kertoa, mitä tarkoitusta varten hän haluaa tutkia aineistoa, ja vakuuttaa, että hän käyttää sitä niin, ettei "vahingoita tai halvenna henkilöä, jota tiedot koskevat, tai hänen omaisiaan". Viime vuoden loppupuolella tein Helsingin Sanomiin juttua Mika Waltarista. SKS:n arkistossa sain ensimmäisenä lukea Waltarin kirjeet kulttuurivaikuttaja Leena Ilmarille. Oli pitkään tiedetty, että Ilmari oli ollut Waltarin ihastus. Ilmari itse oli lahjoittanut kirjeet arkistoon vuonna 2004, ja niiden käyttörajoitus päättyi vuoden 2024 alussa. Kirjeiden yhteydestä löysin myös julkaisemattoman käsikirjoituksen nimeltä Aamuyö, kello viisi. Kirjeet ja käsikirjoitus sisälsivät väkivaltaista ja Waltarin omien sanojenkin mukaan "pornografista" materiaalia. Juttu herätti kohua ja kysymyksiä siitä, miten arkistoaineistoja olisi syytä tulkita. Joidenkin mielestä Waltari-artikkelia olisi pitänyt julkaista ollenkaan: miksi kauan sitten eläneen kirjailijan kiusalliset yksityisasiat kuuluisivat koko kansalle? Kysymys ei tietenkään ole vain Waltarista. Yksityisaineistot sisältävät hyvin intiimejä tietoja ihmisten ihmissuhteista, ajatuksista ja kokemuksista. Kuka määrittelee, mikä on henkilön vahing...

8 Touko 202524min

Työmies Onni Väisänen piiloutui Sortavalan pappilan kellariin odottamaan puna-armeijan saapumista maaliskuussa 1940. Hän pääsi takaisin Suomeen vasta yli 16 vuotta myöhemmin. Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Talvisodan jälkeen isoisoisäni ja nimikaimani Antti Järvi teki jotain poikkeuksellista. Hän jäi omasta tahdostaan kotiseudulleen Laatokan Karjalaan, kun lähes kaikki muut suomalaiset lähtivät evakkoon. Kirjoitin hänestä syksyllä 2023 ilmestyneessä tietokirjassani Minne katosi Antti Järvi? (Gummerus). Kirjassa ratkoin isovaarini arvoitusta, sitä miksi hän jäi Neuvostoliittoon, vaikka hänen vaimonsa ja lapsensa siirtyivät uuden rajan taakse, ja mitä hänelle sittemmin tapahtui. Perheen koti sijaitsi lähellä Lahdenpohjan kauppalaa. Kun selvittelin Antin tarinaa, esiin huuhtoutui muitakin samalle alueelle jääneitä suomalaisia. Alueluovutuksen jälkeen heidät siirrettiin asumaan Sortavalaan. Monella päätökseen jäädä vaikuttivat ideologiset ja poliittiset syyt, mutta tämä ei ollut koko totuus. Vaakakupissa painoivat muutkin seikat, kuten oman kodin menettäminen, vapauden kaipuu, huoli työttömyydestä ja korkea ikä. Kirjan ilmestymisen jälkeen historiantutkija Jesse Hirvelä huomautti Idäntutkimus-lehdessä, että Antin kohdalla saattoi vaikuttaa myös sukupolvikokemus. Isovaarini oli syntynyt Jaakkimassa 1882 ja varttunut Laatokan Karjalassa aikana, jolloin rajalla ei ollut niin vahvaa merkitystä. Rajan yli liikuttiin yhtenään ja pidettiin yhteyttä sukulaisiin ja tuttaviin. Kirjan tekeminen muistutti palapelin rakentamista, mutta käytettävissä oli vain osa palasista. Erityisen hankalaa oli löytää tietoa siitä, mitä Karjalaan jääneille tapahtui sen jälkeen, kun sota syttyi uudestaan kesäkuussa 1941. Etsin näiden henkilöiden sukulaisia, koska heillä saattaisi olla tietoa läheisten myöhemmistä kohtaloista. Minua kiinnostivat etenkin ne luovutettuun Karjalaan jääneet, jotka olivat selvinneet sotavuosista hengissä. Yksi heistä oli autonkuljettaja ja varastotyöntekijä Onni Väisänen, joka jäi talvisodan jälkeen Sortavalaan ja pääsi palaamaan Suomeen vasta yli 16 vuotta myöhemmin. Kirjaa varten selvittelin hänen elämäänsä arkistolähteistä ja Väisäsen sukulaisilta. Vasta kuukautta ennen kirjan deadlinea törmäsin hyvin kiinnostavalta vaikuttavaan tietoon. Väisänen asui viimeiset vuotensa Lapinlahdella, ja siellä sijaitsevan Nerkoon kylän kyläkirjassa oli hänen kohdallaan arvoituksellinen maininta: "Lapinlahden osuuspankin pankkiholvissa säilytetään Onni Väisäsen muistelmia. Pankinjohtaja Eino Vuorinen oli kirjoittanut vuosina 1965-69 puhtaaksi hänen elämänvaiheitaan. Kopio sisältää 371 koneella kirjoitettua sivua." En kuitenkaan onnistunut löytämään käsikirjoitusta ajoissa. Kirjan julkaisun jälkeen minuun otti yhteyttä lapinlahtelainen kirjailija Terho Paltamo, joka oli kirjoittamassa tietokirjaa Väisäsen perheestä. Hän oli kiinnostunut käsikirjoituksesta ja halusi tietää, olinko onnistut löytämään sen. Lopulta Paltamo löysi Onni Väisäsen muistelmat pankin varastosta. Samaan aikaan eräs Väisäsen sukulainen, jolta olin kysynyt asiasta, löysi kopion käsikirjoituksesta omasta kellaristaan. Luin muistelmat suurella jännityksellä. Ne kertoivat Väisäsen vuosista Neuvostoliitossa, myös välirauhan ajasta ja sotavuosista. Tuntui uskomattomalta, että joku kertoi ensikäden kokemuksia samoista tapahtumista, joita käsittelin kirjassani. Siellä oli kuvattuna jopa se yö, jolloin Antti Järvi pidätettiin. Muistelmat kertoivat myös aivan uutta tietoa siitä, millaiselle matkalle osa rajan taakse jääneistä suomalaisista joutui jatkosodan sytyttyä. Tämä juttu perustuu Onni Väisäsen muistelmiin ja myös muuhun tietoon, jota kirjan julkaisun jälkeen on selvinnyt. Osa puuttuvista palasista on vihdoin löytänyt paikkansa. Omien sanojensa mukaan Onni Väisänen oli "ihannesosialisti". Opin siemenet hän oli saanut isältään Heikki Väisäseltä, joka Onnin ollessa pieni työskenteli rautatietyömailla ja myöhemmin pienviljeli...

16 Huhti 202532min

Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Syöpä kuvataan usein modernin maailman taudiksi. Ilmansaasteet, kemikaalit ja luonnoton ruokavalio tuottavat sairautta, jossa solut kääntyvät kehoa vastaan. Modernin maailman taudilla on myös modernit metaforansa, syöpälääkäri Siddharta Mukherjee on kirjoittanut. Syöpä on hallitsemattoman kasvun, solujen liikatuotannon sairaus. Syöpä on kuin kone, joka ei pysty laittamaan itseään pois päältä. Mitä hienostuneempi sivilisaatio, sitä enemmän on syöpää, ranskalaislääkäri Stanislas Tanchou väitti 1800-luvulla. Ensimmäinen kirjallinen maininta syövästä lienee muinaisesta Egyptistä. Noin 4 500 vuoden takaa säilyneessä papyruksessa on aikansa maineikkaan lääkärin Imhotepin kuvaus kasvaimesta potilaan rinnassa. Parannuskeinojen kohdalle Imhotep kirjoittaa: Niitä ei ole. Antiikin Kreikan suuri historioitsija Herodotos kirjoitti Persian kuningattaresta Atossasta, joka myös löysi rinnastaan oudon kyhmyn. Atossa häpesi sitä niin paljon, ettei halunnut lääkäreitä paikalle. Sen sijaan kuningattaren kreikkalainen orja Demokedes leikkasi lopulta Atossan rinnan pois. Leikkaus oli ainakin aluksi menestys. Kuten moni syövästä selvinnyt, Atossa oli tavattoman kiitollinen onnistuneesta kasvaimen poistosta. Hän pyysi miestään valloittamaan Kreikan, jotta rinnan operoinut Demokedes pääsisi palaamaan turvallisesti kotiseudulleen. Syöpä oli tiettävästi pitkään paitsi alidiagnosoitu myös harvinainen. Syövän lisääntyminen 1900-luvulla on vähintään yksi merkki modernisaatiosta. Se on yleistynyt, koska ihmiset eivät kuole tartuntatauteihin nuorena, vaan elävät aikaisempaa vanhemmiksi. Toisin sanoen modernin maailman hygienia ja lääketiede ovat mahdollistaneet syövän kukoistuksen. Eliniän kasvu ei kuitenkaan välttämättä ole ainut syy syövän lisääntymiselle. Myös nuorilla todetaan syöpää aikaisempaa enemmän. Maailmanlaajuisesti alle 50-vuotiailla syöpien ilmaantuvuus on lisääntynyt 79 prosenttia vuosina 1990-2019. Syöpäkuolleisuus tässä ikäluokassa on lähes 30 prosenttia suurempaa kuin kolme vuosikymmentä sitten. Uusimpien ennusteiden mukaan syövän yleistyminen globaalisti nopeutuu. Suomessa tilanne ei ole aivan yhtä synkkä. Meillä alle viisikymppisten syöpäkuolleisuus on itse asiassa vähentynyt, mutta syöpää on noin 15 prosenttia enemmän kuin vuonna 1990. Mitkä tekijät ympäristössämme lisäävät syöpää? 1930-luvulla syöpä oli noussut jo toiseksi yleisimmäksi kuolinsyyksi useissa länsimaissa. Se havahdutti. Yhdysvalloissa vaadittiin lisää rahoitusta syövän tutkimiseen. Suomessa Helsingin Yleisen sairaalan sädehoito-osasto perustettiin Unioninkadulle vuonna 1936. Mutta tuskin missään syöpään suhtauduttiin yhtä pakkomielteisen vakavasti kuin natsi-Saksassa. Adolf Hitlerin äiti oli kuollut syöpään, ja Hitlerin uskotaan pelänneen samaa kohtaloa. Syövän ehkäisy koko yhteiskunnan tasolla oli monen natsijohtajan prioriteetti. Hyvä esimerkki: sinä yönä, kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon, Hitler ja propagandaministeri Joseph Goebbels keskustelivat lääketieteen professori Hans Aulerin syöpätutkimuksista. Kansallissosialistisessa Saksassa otettiin tiettävästi ensimmäisenä maailmassa käyttöön omatoimiset rintasyöpäseulonnat. Naisia kehotettiin tunnustelemaan, josko heidän rinnoistaan löytyisi kasvaimia. Ennaltaehkäisyyn patistettiin miehiäkin, varsinkin suolistosyvän osalta: "Auto käytetään rutiinitarkastuksessa, se on selvää. Eikö paljon monimutkaisemman ihmiskehon pitäisi myös käydä rutiinitarkastuksessa?" Franz H. Müller oli ensimmäisiä tutkijoita, jotka osoittivat tupakoinnin aiheuttavan keuhkosyöpää - vuonna 1938. Natsi-Saksassa säädettiin myös kovat tupakoinnin vastaiset lait. (Tupakkayhtiöt leimasivat natsiajan jälkeen monessa maassa tiukkoja tupakkalakeja kannattaneet natseiksi ja terveysfasisteiksi.) Lakeja säädettiin myös esimerkiksi karsinogeenisiä hyönteismyrkkyjä ja ruoan väriaineita vastaan. Asbestin todistettiin aiheuttavan syöpää ja sen käyttöä säädeltiin. Syövän me...

9 Huhti 202527min