Vetävä kirja saa kyllä koukuttaa, mutta somea selaavista nuorista ollaan huolissaan
Jos 15-vuotias lukee Charles Dickensin paksua romaania intohimoisesti, häntä takuulla kehutaan. Mutta oliko Dickens sittenkin vain oman aikansa Tiktok, kirjoittaa Ville-Juhani Sutinen esseessään. Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Lehden tilaajana voit kuunnella koko lehden. 'Se vei mukanaan." "En voinut laskea sitä käsistäni." "Luin sen yhdeltä istumalta." "En tahtonut sen loppuvan." "Koukutti." Tällaisia määritelmiä pidetään positiivisina, kun puhe on kirjallisuudesta ja varsinkin ajanvietekirjallisuudesta. Mitä voimakkaammin kirja pakottaa jatkamaan, sitä parempi teos on. Englannin kielessä mukaansatempaavia romaaneja kutsutaankin käsitteellä page turner, kirjaimellisesti "sivun käännättäjä". Vastaavat ilmaisut koetaan kuitenkin negatiivisina, jos puhutaan netistä ja sosiaalisesta mediasta. Huoli somesovellusten laskelmoidusta koukuttavuudesta lisääntyy, eikä turhaan. Nekin ovat page turnereita. Samat ihmiset, jotka uppoutuvat kesälomalla tuntikausiksi vetäviin romaaneihin, ovat huolissaan nuorista, jotka selaavat päivät pitkät Tiktokia, vaikka molempien ajanvietteiden takana toimivat samanlaiset riippuvuusmekanismit. Vanhemmat saattavat sanoa leikillisen ylpeinä lapsestaan, että tämä on koukussa kirjoihin. Moni ei varmaankaan sano samaa lapsensa netinkäytöstä. Olen itsekin mielissäni aina, kun poikani valitsee puhelimen ruudulta tulevan ohjelman sijaan kirjan. Miksi kirjallisuuden koukuttavuutta pidetään niin paljon parempana kuin somen koukuttavuutta? Sokrates toteaa Platonin Faidros-dialogissa, että kirjoitettu teksti on parhaimmillaankin vain apuväline ja liiallinen lukeminen pikemminkin heikentää kuin parantaa ihmisen muistia. Sokrates vertaa lukemista lääkkeeseen, joka voi tarjota hoitoa mutta on yleisemmin huumetta tai jopa myrkkyä. Lukemisen vaarat ovat kuohuttaneet etenkin moraalinvartijoita vuosituhansia. Filosofien lisäksi uskonoppineet ovat pitäneet viihdyttävää lukemista uhkana. Keskiajalla kirkko jopa poltti kerettiläisinä kirjoja, joita pidettiin tuhoisina ihmisille sen vuoksi, että ne huvittivat ja pitivät heitä otteessaan. Asiaa ei yhtään auttanut romaanin lajityypin kehittyminen nykymuotoonsa 1700-luvulla ja sen nousu suureen suosioon. Viihdyttävien tarinoiden pelättiin kääntävän ihmisten huomion pois tärkeämmistä asioista ja johtavan jopa mielisairauteen. Vaikka lukemisen hyötyjä alettiin vähitellen ymmärtää, vielä 1800-luvullakin romaaneja pidettiin monissa piireissä turmiollisina. Kyse ei ollut pelkästään siitä, että lukeminen vei aikaa oikeilta töiltä ja että teoksista saattoi ammentaa epäilyttäviä vaikutteita, vaan myös siitä, että syvä uppoutuminen kirjaan koettiin vaarallisena. Lukeva ihminen ei huomannut muita eikä ollut kiinnostunut ympäristöstään, vaan istui nenä kiinni sivussa. Hän oli paheidensa orja. Varsinkin nuorten naisten uskottiin olevan kirjallisuuden lumovoiman mahdollisia uhreja, koska heitä pidettiin naiiviudessaan alttiina vaikutteille. Kirjallisuuden arveltiin johtavan haaveelliseen ja epärealistiseen maailmankuvaan. Jean-Jacques Rousseau totesi 1760-luvulla julkaisemassaan Juliessa - joka sattumoisin on romaani - että sillä hetkellä, kun nainen avaa romaanin, hänestä tulee "langennut nainen". Sata vuotta myöhemmin Gustave Flaubertin Rouva Bovaryssa yksi Emman perikadon syy on kirjallisuuden häneen iskostama romanttinen ihanteellisuus. Nykyään kirjan tilalla on puhelin ja tarinan tilalla sosiaalisen median virta, mutta muuten vaarallisuuden retoriikka on samanlaista. Tietokirjailija Perttu Pölönen esittelee teoksessaan Saisinko huomiosi sosiaalisen median koukuttamisen mekanismeja. Niihin kuuluvat muun muassa selailun pitkittäminen lupaamalla vastauksia ja antamalla niistä vihjeitä, jotka eivät paljasta kaikkea mutta tarjoavat riittävästi, jotta kutkuttava mielenkiinto pysyy yllä. Niinpä käyttäjän on melkein pakko jatkaa skrollausta. Menetelmä on tunnettu kirjallisuudessa vuosisatoja. Cliffhangereita käytettiin jo antiikissa ja keskiajalla, ja 1800-luvulla romaanien...
31 Heinä 202414min
"Kyse on ihmiskunnan tulevaisuudesta" - puhelimet tuhoavat nuorten mielenterveyden, sanoo professori Jonathan Haidt
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Älypuhelimet ovat maailmanlaajuinen uhka. Jos niitä ei oteta heti lapsilta pois, tulevista sukupolvista kasvaa onnettomia ja toimintakyvyttömiä. Sosiaalipsykologi, moraalin tutkija ja eettisen johtajuuden professori Jonathan Haidt ei kaihda suuria sanoja. "Kyse on koko ihmiskunnan tulevaisuudesta." Haidt näyttää videopuhelussa virkeältä, vaikka on vasta palannut kotiin Yhdysvaltoihin Britannian-kiertueeltaan. Hän on markkinoinut kevään ajan juuri suomeksikin ilmestynyttä kirjaansa Ahdistunut sukupolvi. Kirjan ydinväite kuuluu, että puhelimeen perustuva lapsuus on korvannut leikkiin perustuvan lapsuuden. On tapahtunut "suuri uudelleenjohdotus" - rewiring kääntyy vähän kömpelösti suomeksi. Haidtin mukaan nopea siirtymä älypuhelimiin 2010-luvulta alkaen selittää, miksi nuorten ahdistus ja masennus ovat räjähtäneet käsiin eri puolilla maailmaa. Viime viikot professori on tainnut saarnata jo uskoville. "En ole koskaan nähnyt vastaavaa. Minne tahansa menenkin, vanhemmat ovat kurkkuaan myöten täynnä ja järkyttyneitä siitä, mitä tapahtuu", hän kuvaa. "Ihmisiä ei ole tarvinnut vakuutella, he ovat jo valmiita toimimaan." Kirja on ollut myyntimenestys mutta saanut myös kritiikkiä tiedeyhteisössä. Osa tutkijoista on sitä mieltä, että Haidt yksinkertaistaa syyttäessään mielenterveyskriisistä puhelimia. Ajassamme on paljon muutakin ahdistusta tuottavaa. Psykologi Candice Odgers arvosteli huhtikuussa Nature-lehdessä, että todisteet syy-seuraussuhteesta puuttuvat. Hän kirjoitti, että voisi käyttää Haidtin väitteitä tilastotieteen luennoillaan malliesimerkkinä korrelaatiosta tehdystä virhepäätelmästä. Vaikka siis käyrät - älylaitteiden yleistyminen ja mielenterveysongelmat - nousisivat samaan tahtiin, toinen ilmiö ei välttämättä selitä toista. "Luulen, ettei Odgers edes ollut lukenut kirjaani, koska hän ei tiennyt, että käsittelin siinä asiaa", Haidt sanoo. Hän osasi kyllä odottaa kritiikkiä. Sitä on aiemmin saanut myös aiheesta kirjoittanut psykologi Jean Twenge jonka kanssa Haidt tekee yhteistyötä. Twenge rohkeni kysyä jo vuonna 2017, ovatko älypuhelimet tuhonneet kokonaisen sukupolven. Silloin näytön puutteesta saattoi vielä huomauttaa, Haidt sanoo. Nyt se ei ole hänestä enää oikein. Haidtin työryhmä on koonnut tutkimustietoa myös verkkoon kaikkien arvioitavaksi. Näyttöä syy-yhteydestä alkaa hänen mukaansa olla kymmenistä tutkimuksista. Kaikissa koeasetelmissa se ei ole selvä, mutta monissa on. Älypuhelimet aiheuttavat Haidtin mukaan sosiaalista vajetta, univajetta, tarkkaavaisuuden pirstoutumista ja riippuvuutta, ja tämä kaikki heikentää mielenterveyttä. Koko ajatuskuvio on laajempi. Haidt näkee kaksi eri kehityskulkua, jotka yhdessä uhkaavat lapsuutta: ylisuojelu tosielämässä ja alisuojelu verkossa. Ensimmäisen muutoksen juuret ovat jo viime vuosituhannella. Etenkin Yhdysvalloissa ja Britanniassa vanhemmat ovat 1980-luvulta alkaen rajoittaneet yhä enemmän lastensa liikkumista ja vapaata leikkiä. Haidt suomi "turvallistamisen" kulttuuria myös edellisessä kirjassaan The Coddling of the American Mind. Siinä hän ja lakimiestaustainen sananvapausaktivisti Greg Lukianoff käsittelivät opiskelijoiden heikentynyttä kykyä sietää erilaisia mielipiteitä ja epämukavia tunteita. He syyttivät tästä esimerkiksi juuri pelokasta vanhemmuutta. "Aikuiset ajattelevat, että lapset ovat hauraita, joten heitä pitäisi suojella kaikilta vastoinkäymisiltä ja konflikteilta. Mielestäni tämä on ristiriidassa nuorten ihmisten 'antihauraan' luonteen kanssa", Haidt sanoo. Tuoreessa kirjassa hän avaa käsitettä vertauksella. 1980-luvulla Arizonan autiomaassa käynnistyi yltiöpäinen koe, Biosfääri 2. Tarkoituksena oli valmistautua avaruuden asuttamiseen rakentamalla keinotekoinen suljettu ekosysteemi, jossa joukko koehenkilöitä eläisi vuosia. Hanke epäonnistui monin tavoin. Yksi ongelma oli, että puut kyllä kasvoivat nopeasti mutta kaatuivat herkästi. Luonnossa nuoret puut altistuvat ka...
29 Heinä 202415min
Pelkään aivojeni puolesta - Nykyajan typeryys voi silti olla näköharha
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Kultakalan elämä näyttää yksitoikkoiselta. Se ui loputtomasti ympyrää maljassaan, ei lähde mistään eikä päädy mihinkään. Lohdullinen puoli asiassa on se, että kultakala unohtaa kaiken nopeasti. Sen huomiojänne on vaivaiset kahdeksan sekuntia. Ehkä se näkee jokaisella kierroksella uudelta tuntuvan maailman. Sosiaaliseen mediaan kiinni kasvanut nykyihminen ei ole keskittymiskyvyltään paljon kultakalaa kummempi. Hakukoneyhtiö Googlen laskelmien mukaan millenniaalit jaksavat paneutua yhteen asiaan yhdeksän sekuntia kerrallaan. Sen jälkeen heidän aivonsa huutavat uusia ärsykkeitä, yllykkeitä ja kiihokkeita. Verkkomaailmaa hallitsevat digijätit käyttävät massiivista voimaansa dopamiiniriippuvaisten käyttäjien koukussa pitämiseen. Kultakaloja eivät ole vain millenniaalit. Minäkin, keski-ikäinen setämies, uiskentelen omassa maljassani. En pysty lukemaan romaania tai katsomaan elokuvaa näpelöimättä välillä puhelintani tai tablettiani. Onko tullut uusia viestejä? Onko päivityksistäni tykätty? Ovatko kaverit laittaneet kiintoisia postauksia? Pelkään aivojeni puolesta. Pelkään, että olen tyhmä ihminen älykkäiden laitteiden maailmassa. Neurologi ja tietokirjailija Oliver Sacks luonnehti sosiaalista mediaa suuren luokan neurologiseksi katastrofiksi. The New Yorkerin julkaisemassa esseessä Sacks esitti synkkiä huomioita laitteidensa orjuuttamista ihmisistä, jotka elävät ääretöntä nykyhetkeä vailla hahmotusta menneestä ja tulevasta. Kun eletty ja koettu typistyy kuvaruudun loputtomaksi ärsyketulvaksi, inhimillisestä vuorovaikutuksesta katoavat syvämerkitykset. Sacks näki digijättien orjuuttamissa nuorissa samoja piirteitä kuin potilaissaan, joiden muistijärjestelmät olivat vaurioituneet. Jos verkkomaailma muokkaa meitä yksilöinä, se muokkaa meitä myös kansalaisina. Kun politiikka menee Tiktokiin, Tiktok menee politiikkaan. Julkisesta keskustelusta tulee päättymätön mielenkuohujen sarja, jossa tunne nujertaa tiedon, iskulause argumentin ja anekdootti faktan. Samalla katoavat laajemmat näköalat. Ulkopuoliset näkevät kultakalan maljassaan ja huoneen siinä ympärillä, mutta kultakala ei tiedä olevansa maljassa. Se luulee, että maljan seinämien rajaama pieni kaistale todellisuutta on koko maailma. Kirjapainotaidon keksiminen oli aikoinaan suuri yhteiskunnallinen mullistus. Se avasi mahdollisuuden siirtyä valistusfilosofien johdatuksella uskonnon aikakaudelta järjen aikakaudelle. Perinteiset tiedotusvälineet alkoivat kertoa tärkeistä yhteiskunnallisista ilmiöistä ja niiden taustoista. Samalla ne loivat perustaa julkiselle keskustelulle, jossa - ainakin ihanteiden tasolla - kaikilla on oikeus omiin mielipiteisiinsä, mutta ei omiin faktoihinsa. Nykyisessä digiympäristössä perinteiset tiedostusvälineet menettävät asemiaan, eikä julkisen keskustelun tueksi ole mahdollista luoda samanlaista yleiskatsauksellisuutta kuin takavuosikymmeninä. Jokainen sosiaalisen median kultakala ui omassa maljassaan, jokaisella on oma versionsa Facebookista, Instagramista, Tiktokista ja X:stä. Ei ole yhteistä tilaa, on vain maljojen välinen avaruus, jossa on paljon kohinaa mutta vähän signaaleja. Onko julkinen keskustelu muuttunut typerämmäksi? Kysymys on perusteltu. Poliitikot ja kansalaiset ovat ihmisiä, ja ihmisyyteen kuuluu typeryys siinä missä viisauskin. Jos syntyy kulttuurin muoto, jossa reaktio syrjäyttää reflektion, typeryys pääsee helpommin niskan päälle kuin viisaus. En kuitenkaan usko, että poliitikot ja kansalaiset olisivat läheisessä tai kaukaisessa menneisyydessä olleet viisaampia kuin nykyisin. Sellainen käsitys syntyy valikoivan muistin luomasta harhasta. Typeryys on ihmiskunnan uusiutuva luonnonvara. Michel de Montaigne kuvaili sosiaalisen median henkiset toimintamekanismit jo 1500-luvulla: "Ihmiset eivät yleensä pyri mihinkään yhtä voimakkaasti kuin tuomaan esille omat mielipiteensä. Kun tavanomaiset keinot pettävät, lisäämme niihin käskyjä, voimaa, tulta ja miekkaa....
24 Heinä 202412min
Aalto-yliopisto viivytteli tiedevilpin tutkinnassa vuosikausia - "Olemme hyvin pahoillamme"
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Aluksi Jukka Hautamäki ajatteli olevansa pikkumainen. Hän oli tehnyt mediataideteoksen yhteistyönä, ja toinen taiteilija mainosti sitä sosiaalisessa mediassa päivityksillä, jotka oli kirjoitettu minä-muotoon. My art installation, minun installaationi. Hautamäen mielestä olisi pitänyt puhua me-muodossa. Hän kysyi silloiselta puolisoltaan, oliko kohtuuton. Jonkin aikaa jahkailtuaan Hautamäki lähetti yhteistyökumppanille sähköpostia. Hän halusi tietää, mistä oli kysymys. Taiteilija vastasi ystävällisesti, lupasi korjata asian. Seuraavana päivänä ilmestyi taas minä-muotoinen päivitys. Nyt Hautamäki kysyi jämäkämmin. Kyse oli tasapuolisesta yhteistyöstä, ei mistään assistentin roolista. Taiteilija ei enää vastannut. Hän sulki Hautamäen kaikista kanavistaan. "No, sitten tietysti ajattelin että… miksi se reagoi tolla lailla." Hautamäki alkoi kysellä tuttaviltaan, joiden tiesi tehneen yhteistyötä saman taiteilijan kanssa. Ala on pieni, kaikki tunsivat toisensa ja toistensa projektit. Oliko ollut jotain erikoista? Outoa? Kaikilla, joiden kanssa Hautamäki puhui, oli ollut ongelmia, useiden vuosien ajan. Taiteilija oli esitellyt yhteistöitä systemaattisesti ominaan nettisivuillaan, ansioluettelossaan ja esityksissään. Yksi oli yrittänyt Hautamäen tavoin kirjelmöidä aiheesta - just to be clear - mutta mikään ei ollut muuttunut. Kaksi oli lopettanut yhteistyön kokonaan. Hautamäki huomasi, että sitä mukaa kun hän kyseli, taiteilija alkoi muutella eri sivustojen tietoja. Ilmeisesti kyselyt olivat tulleet hänen tietoonsa. Sooloprojekti muuttui yhteistyöprojektiksi cv:ssä ja Aalto-yliopiston tutkimustietojärjestelmässä. Hautamäki ja toinen mediataiteilija, Mikko Laajola, alkoivat pitää kirjaa muutoksista, kaivaa vanhoja versioita nettiarkistosta. Tietojen muuttelu ei vaikuttanut heistä korjaustoimenpiteeltä vaan peittelyltä. Joulukuussa 2020 taiteilija julkaisi tutkimusartikkelin arvostetussa Leonardo-journaalissa. Siinä tutkittiin yhteisteosta, josta taiteilija oli luvannut kreditoida erästä kolmatta tekijää. Nimi löytyi vain kiitoksista. Hautamäki ja Laajola tekivät Aalto-yliopistolle ilmoituksen hyvän tieteellisen käytännön loukkaamisesta. "Hän lähtee yhteistöihin ja antaa muiden tehdä likaisen työn, jättää tekijät kreditoimatta ja väittää teoksia omikseen tietyissä yhteyksissä (akateemisissa töissä, portfoliossa & ansioluettelossa ja mitä todennäköisimmin rahoitushakemuksissa)", he kirjoittivat. Sellaista kutsutaan anastamiseksi. Hyvän tieteellisen käytännön loukkausepäilyjä tulee Suomessa esiin melko vähän. Viime vuonna yliopistot ja ammattikorkeakoulut tiedottivat Tutkimuseettiselle neuvottelukunnalle Tenkille 38 selvittämästään tapauksesta, joista 11 todettiin loukkauksiksi. Loukkaukset jaotellaan vakavuuden mukaan. Vilppiä löydettiin seitsemästä tapauksesta, piittaamattomuutta kolmesta, vastuutonta menettelyä yhdestä. Ennen kuin Tenkiltä voi pyytää lausuntoa, koulujen on pitänyt selvittää asiaa itse. Ilmoituksen saatuaan koulun rehtori päättää esiselvityksen aloittamisesta, sitten tarvittaessa varsinaisen selvityksen aloittamisesta. Jos osapuolet ovat tyytymättömiä lopulliseen päätökseen, he voivat valittaa Tenkiin. Itsesääntelyjärjestelmä toimii samaan tapaan kuin mediaa säätelevä Julkisen sanan neuvosto. Tenk ei tilastoi lausuntojaan niin tarkasti, että olisi mahdollista sanoa, kuinka monta taidealojen loukkausta se on käsitellyt. "Niitä ei ole eritelty juuri siksi, että ne olisi helppoa yhdistää ja jäljittää. Niitä on niin vähän, että ne ovat yhden käden sormilla laskettavissa", Tenkin pääsihteeri Sanna-Kaisa Spoof sanoo. "Ja ne ovat vähän, tuota, omanlaisiaan." Eivät niinkään tulkinnanvaraisuuden takia, Spoof sanoo varovasti. "Sanoisinko nyt näin, että…" "Hyvin usein näissä ei ole mukana pelkästään se asia, vaan ne henkilöt ovat kiistassa keskenään. Motiivina voi olla myös jotakin muuta kuin puhtaasti tiedettä tai taidetta." "Mutta se ei tiete...
17 Heinä 202423min
Suomalaisten diplomaattien huono käytös on toistuva ongelma – "Osa kokee olevansa jumalasta seuraavia"
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Kun ulkoasiainneuvos Jari Vilén siirtyi syyskuussa 2023 Suomen Kanadan-suurlähettilääksi, hän puhkui intoa. "Odotan pääseväni tutustumaan Kanadan erilaisiin alueisiin, sekä sykkiviin suurkaupunkeihin kuin kauniiseen luontoon. Ennen kaikkea haluan tutustua kanadalaisiin ja luomaan uusia siltoja Kanadan ja Suomen välille", hän lausui ulkoministeriön tiedotteessa. Lähes päivälleen puoli vuotta myöhemmin paljastui, että ministeriöön oli tullut seitsemän lähetystön työntekijän lähettämä kirje, aiheena suurlähettilään toiminta. Asiakirjassa oli Ilta-Sanomien mukaan yhdeksän sivua ja 15 teemaa. Niihin lukeutuivat epäsopiva koskettelu, seksuaalissävytteiset huomautukset ja uhkaava käytös. Vilénin väitettiin esimerkiksi vitsailleen, ettei hän ollut vielä testannut kenenkään kanssa virka-asuntonsa vierashuoneen sänkyä. Autonkuljettajaa hänen kerrottiin vaatineen ajamaan päin punaisia. Oli myös asiattomia kommentteja etnisistä ja seksuaalisista vähemmistöistä. "Te kaikki tiedätte, mitä se tarkoittaa, kun miehellä on kaksi korvakorua", hänen kerrottiin arvioineen sikäläistä virkamiestä. Kirjeen mukaan suurlähettilään käytös oli aiheuttanut henkilökunnassa stressiä, unettomuutta ja fyysisiä oireita. Työntekijät vaativat ministeriötä puuttumaan asiaan pikaisesti. Allekirjoitusten kohdalla ei lukenut henkilöiden nimiä. Ensimmäinen ilmoitus koetusta häirinnästä oli tullut Ottawasta yli kuukausi aiemmin. Sen tekijä oli kertonut henkilöllisyytensä. Myöhemmin kaksi muutakin työntekijää ilmoitti Vilénin käytöksestä nimellään. Ulkoministeriön selvitysryhmän raportti suurlähettilään toiminnasta valmistui huhtikuussa. "Työyhteisössä on vakavia ongelmia, jotka johtuvat edustuston päällikön epäasiallisesta toiminnasta. (- -) ongelmat ovat alkaneet uuden päällikön aloitettua tehtävässään", ilmenee raportista. Selvitysryhmän mukaan Vilén oli vitsaillut syrjivästi ja seksuaalisesti värittyneesti sekä kosketellut naisia asiattomasti. Yksittäiset tapahtumat olivat olleet lieviä, mutta niiden toistuminen ja kohdentuminen naisiin täyttivät epäasiallisen käytöksen ja seksuaalisen häirinnän määritelmät. Häirintä on lain mukaan jatkuvaa ja järjestelmällistä toimintaa, joka aiheuttaa sen kohteena olevalle henkilölle terveydellistä haittaa tai vaaraa. Selvitysryhmä katsoi lisäksi, että suurlähettiläs oli arvostellut henkilökunnan työsuorituksia asiattomasti. Vilén kiisti syytökset, mutta ryhmä ei pitänyt kiistämisiä uskottavina. Se pyysi ministeriön johtoa tekemään johtopäätökset tarvittavista jatkotoimista. Toukokuun alussa Vilén ilmoitti palaavansa kesällä Suomeen. "Olen vilpittömän pahoillani siitä mielipahasta, jota toimintani on osalle henkilökuntaa aiheuttanut", hän kirjoitti Facebookissa. Diplomaattisuus tarkoittaa kohteliasta ja hienotunteista käytöstä. Sellaista edellytetään henkilöiltä, jotka edustavat maataan eri puolilla maailmaa. "Etsimme joustavia joukkuepelaajia, joilla on hyvät vuorovaikutus- ja yhteistyötaidot", lukee ulkoministeriön diplomaatteja valmentavan Kavaku-kurssin esittelysivulla. Kaikki eivät täytä vaatimuksia tosioloissa. Myös muissa Suomen edustustoissa on ollut päälliköitä, jotka ovat käyttäytyneet asiattomasti. Ulkoasiainhallinnon virkailijayhdistyksen entinen puheenjohtaja Juha Parikka kertoo pohtineensa pitkään sitä, mikä laukaisee huonon käytöksen joissakin suurlähettiläissä. "Minusta ongelman ydin piilee siinä, että heidän omat esimiehensä ovat kaukana Suomessa. Osa kokee olevansa jumalasta seuraavia ja voivansa tehdä mitä tahansa. Huonot luonteenpiirteet nousevat esiin", hän sanoo. Moni pitää ongelman juurisyynä tapaa, jolla suurlähettiläät nimitetään. Valinnoista ei tehdä muistioita eikä niitä perustella, vaan presidentti nimittää lähettiläät ministeriön esityksestä. Henkilön johtamistaitoja ei välttämättä aina huomioida. Ulkoasiainhallinnon työntekijöiden kokemukset huonosta kohtelusta ovat jokseenkin yhtä yleisiä kuin muualla valtiolla...
11 Heinä 202429min
Toimittaja tutki muistisairaan äitinsä lääkelistaa - alkoi valjeta, että iäkkäitä lääkitään yhä liikaa
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden. Huhtikuussa 2022 avasin äidin laskun apteekista. Laskut oli käännetty minulle, koska äiti asui ympärivuorokautisessa hoivakodissa Tampereella. Olin siirtänyt ne suoraveloitukseen ja myönnän, että pitkät lääkelaskut olivat jääneet lukematta. Paitsi nyt. Silmään pisti risperidoni laskun toisella sivulla. Tiesin, että risperidoni on psykoosilääke, mutta eihän äiti sairastanut psykoosia. Terveyskirjaston sivuilta luin, että risperidoni on ainoa psyykenlääke, jota voidaan käyttää "erityistapauksissa lyhyitä aikoja aggressioiden ja psykoottisten oireiden lievittämiseen Alzheimerin tautia sairastavilla". Äiti sairasti Alzheimerin tautia ja osteoporoosia. Kaivoin esiin hänen paperinsa. Risperidonia hän oli syönyt kauan, ainakin kuusi vuotta. Tutkin apteekin laskua tarkemmin. Äiti sai melatoniinia nukahtamiseen. Laastarina voimakasta kipulääkettä buprenorfiinia, jonka haittavaikutuksena on esimerkiksi ummetus, ja ummetukseen makrogolia. Asetyylisalisyylihappoa, joka on tulehduskipulääke, ja lansopratsolia, jolla ehkäistään tulehduskipulääkkeen aiheuttamaa mahahaavaa. Ja niin edelleen. Yksin maaliskuussa 82-vuotiaalle äidilleni oli ostettu toistakymmentä lääkettä. Siis muistisairauteen? Vaikutti myös siltä, että lääkkeiden haittoja lääkittiin toisilla lääkkeillä. Ikääntyminen lisää lääkitystä. Vanhat sairaudet äityvät ja uusia diagnosoidaan, ja niitä hoidetaan jopa usealla lääkkeellä. Näin on päästy siihen, että joka viides yli 75-vuotias käyttää yli kymmentä lääkettä, mitä kutsutaan merkittäväksi monilääkitykseksi. Mukana on usein psyykenlääke. Laitoksissa kahdella kolmesta ja kotona asuvista joka kolmannella, Hanna-Maria Roitto sanoo. Hän on geriatrian erikoislääkäri, jonka erikoisalaa ovat muistisairaudet. Eniten kuluu uni- ja rauhoittavia lääkkeitä, sitten mieliala- ja psykoosilääkkeitä. Hoivalaitosten asukkaista yhdeksällä kymmenestä on muistisairaus, mikä vain lisää entisestään psyykenlääkkeiden käyttöä. Mutta miksi? Selitys löytynee muistisairauksien neuropsykiatrisista eli käytösoireista, joita yritetään taltuttaa "mieltä tasoittavilla" lääkkeillä. Lähes jokaisella muistisairaalla on jossain vaiheessa käytösoireita, kuten vaeltelua, huutelua, ärsyyntymistä, apatiaa, masennusoireita, tarpeetonta riisumista tai tavaroiden kätkemistä. Niihin edes risperidoni ei auta. Käypä hoito -suosituksen mukaan muistisairauden ensisijainen lääkehoito on muistisairauslääke ja käytösoireissa lääkkeettömät keinot. Niitä ovat esimerkiksi psyko- ja muisteluterapia, liikunta ja hyvä perushoito, jossa hoitajalla on aikaa jutustella tai viedä ulos. Tai musiikin kuuntelu, Roitto sanoo. Hän ottaa esimerkiksi dokumenttielokuvan Alive Inside, jossa muistisairaat heräävät eloon, kun kuulevat lempimusiikkiaan. Tärkeintä on, että tekemistä ja virikkeitä riittää, jolloin myös nukuttaa ilman lääkkeitä. Eihän siitä mitään tulisi, jos luomuna hoidettaisiin, äidin hoitaja totesi kerran. Sanat kuvastavat iäkkäiden hoitokulttuuria, joka on vahvasti lääkekeskeinen. Se näkyy. Alzheimerin tautia sairastavista joka kolmas käyttää bentsodiatsepiineja ja niiden kaltaisia rauhoittavia lääkkeitä, useampi kuin joka neljäs masennuslääkettä ja joka kolmas psykoosilääkettä, geriatrisen lääkehoidon professori Sirpa Hartikainen ja lääke-epidemiologian dosentti Heidi Taipale kirjoittivat vuonna 2017 Duodecim-lehdessä. Psyykenlääkkeitä tulisi käyttää vain hankalimpiin psykoosin ja aggression oireisiin, joihin voi liittyä itsen tai toisten vahingoittamista. Niitä risperidoni voi vähentää, kansainvälisen tutkijaverkoston Cochrane-katsauksessa todetaan. Muuten psykoosilääkkeiden teho muistisairauden hoidossa on vaatimaton. Cochrane-katsauksessa todetaan edelleen, että myös masennuslääkkeiden hyöty muistisairaille on sangen vähäinen. Uni- ja rauhoittavien lääkkeiden tehosta ei ole edes tutkimusnäyttöä, Hanna-Maria Roitto kirjoitti vuonna 2021 Duodecim-lehdessä. Haittoja kyllä löytyy. Esimerkiksi n...
10 Heinä 202424min
