Hyvän toivon kappeli

Jumala rakastaa sinut ehjäksi, rakastaa sinut omana paljaana itsenäsi esiin. Saat riisua itseäsi, pienentyä. Saat riisua itseäsi suorittamisesta, pätemisestä, odotuksista. Lapsi, osa Jumalaa sinussa on. Anna hänen näkyä ja kuulua. Olet vapaa olemaan itsesi Kristuksen tähden.

16 Elo 20219min

Saarna Hyvän toivon kappelissa 8.8.2021Matt. 11: 20-24Päivän evankeliumissa Jeesus saarnaa kiehtovalla tavalla kaupungeille. Korasin, Betsaida ja Kapernaum saavat moitteita, Tyros ja Sidon kehuja. Kaupungeista tulee ilosanoman todeksi eläjiä.Kristinusko on alun perin syntynyt Lähi-idän kaupungeissa; Rooman, Efesoksen ja Korintin kaduilla. Se on syntynyt uskontojen ja aatteiden mosaiikin keskellä. Viime vuosisadalta lähtien olemme myös täällä Suomessa liikkuneet kohti samantapaista henkistä maisemaa. Maaseudun elämäntapaan rakentunut yhtenäiskulttuuri on murtunut. Maaseudulta ollaan muutettu moniarvoisiin kaupunkeihin. Karjan kutsuhuuto on vaihtunut ratikoiden kirskunaksi.Kaupungistuminen on iso muutos sekä Suomessa että koko maailmassa. Monessa mielessä elämme kaupunkien aikaa. Mitä evankeliumin kuuleminen voisi käytännössä tarkoittaa tässä ajassa, tässä kaupungissa? Millainen sanoma meidän pitäisi Helsingissä kuulla ja miten tehdä siitä totta?I Yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden tanssiaAloitan yhteisöllisyydestä. Olen itse Helsingissä kuvainnollisesti ja kirjaimellisesti junantuoma. Kolmisenkymmentä vuotta tulin junalla Vaalasta Helsinkiin. Kannoin Rautatieasemalta kamani rinkassa opiskelijakämppääni Dommalle, Hietaniemen hautausmaan kupeeseen. Karussa huoneessa ei ollut edes patjaa. Myös oma elämäni tuntui pitkään tyhjältä. En oikein löytänyt paikkaani isossa kaupungissa. Vaikka seinien takana asui naapureita, yhteys puuttui. Vähitellen se kuitenkin löytyi, ja nyt olen iloisesti stadilainen. Kannatan kyllä edelleen jääkiekossa Oulun Kärppiä mutta fudiksessa tunnustan HJK:n värejä!Kaupungissa voimme valita ne yhteisömme, joihin haluamme kuulua. Täällä on tilaa luoda omannäköistä elämää. Jumala on luonut meidät yksilöiksi. Kaupungissa luomistyön rikkaus pääsee valloilleen. Parhaimmillaan kaupunkielämä on vähän kuin luovaa tanssia yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden välillä.Yhteisöjen valitsemisen tanssilla on kuitenkin kääntöpuolensa. Lukemattomien omannäköisten ihmisten ja ryhmien keskellä iso kysymys on, miten säilytämme kosketuksen yhteiseen elämään. Tästä kirjoittaa hienosti historiantutkija Francis Fukuyama kirjassaan Identiteetti. Kaupungissa on mahdollista löytää omannäköisiä ryhmiä, mutta samalla omat näköalani voivat kaventua. Siksi tarvitsen aktiivista asettumista toisen asemaan.Kristityn kutsumus on rakentaa yhteisöjä, jotka eivät saa voimaansa toisten asettamisesta oman ryhmän alapuolelle. Olemme erilaisia mutta samanarvoisia. Voima syntyy yhteydestä, ei ulos sulkemisesta. Tämä on näkymme myös täällä Hyvän toivon kappelissa.II Polis-tiikkaa kaupungissaYhteisöjä tarvitaan, sillä yksinäisyys on Helsingissä todellinen kipupiste. Keskellä kaupungin kuhinaa voin olla myös todella yksinäinen, niin kuin minäkin olin Domman opiskelijakämpässäni. Kiire, kilpailu ja työn paineet ajavat myös ihmisiä syrjään, tuntemaan itsensä tarpeettomiksi.Syrjäytyneiden ihmisten kasvot ovat Kristuksen kasvot. Jumala kutsuu meitä kutomaan yhteyksiä ja rakentamaan yhteisöjä kaupungin keskelle. Yhteisön rakentaminen voi lähteä vaikka siitä, että moikkaan tuttuja ja tuntemattomia kotipihallani. Silloin tuntemattomista voi vähitellen tulla tuttuja. Tuttujen ja tuntemattomien auttaminen kadulla ja muut pienet hyvät tahdon eleet kutovat myös meitä yhteen. Tästä hyvä esimerkki oli vähän aikaa sitten Hesarissa. Pyörällä Pasilan asemalla kaatunut kertoi siinä saaneensa ylitsepursuavan ystävällistä apua monelta ihmiseltä.Kristityn kutsumusta on myös toimiminen verkostoissa. Niin kuin Jeesus evankeliumissa julistaa, pelastus ei tarkoitettu vain omalle sielulleni. Se on tarkoitettu myös yhteisöille. Siksi kaupunginosaliikkeet ja taloyhtiöt, kansalaisjärjestöt ja harrastusryhmät ovat hyviä paikkoja kristityn kutsumuksen toteuttamiseen ja yhteisöjen rakentamiseen. Yhteisöjen rakentamisessa tarvitaan myös politiikkaa. Politiikka-sanan juuret ovat kreikan polis-sanassa. Se tarkoittaa kaupunkia. Laajasti ajatellen politiikka on hyvän kaupungin rakentamista. Sitä tapahtuu puolueiden kautta, mutta se tarkoittaa kaikkea yhteisten asioiden hoitoa. Kun mahdollisimman moni on rakentamassa hyvää kaupunkia, estetään monien jääminen yhteisöjen ulkopuolelle.III Hetkessä eläminen kiireen keskelläYhteisöllisyyden lisäksi toinen tärkeä kysymys kaupungissa on aika. Usein kaupungissa on kiire. Kiire kertoo, että ihmiset touhuavat monenlaisia asioita. Tässä on paljon hyvää. Touhu synnyttää uusia ideoita, saavutuksia ja työtä.Tiukat aikataulut kuitenkin myös ajavat meitä ahtaalle. Ne ruokkivat stressiä ja estävät meitä elämästä nykyhetkessä. Aina pitäisi olla jokin projekti vireillä! Elämän eläminen edeltä käsin estää Jumalan läsnäolon kuuntelemista nykyhetkessä. Jumalan aika on nyt.Suunnittelemisen ja varmistelun sijaan Jumala kutsuu meitä spontaaniuteen. Spontaanit kohtaamiset tuntemattomien kanssa ovat yksi suuri kaupunkielämän lahja. Kadun vilinän keskellä vaihdetut sanat ja hymyt koskettavat. Ne vahvistavat syvässä mielessä kokemusta yhteisestä kaupungista, yhteisestä ihmisyydestä.Kiireen keskellä tarvitaan ihmettelyä. Kaupungissamme on lukemattomia Jumalan ihmeitä: rakennusten muotoja, taidegallerioita, bändien keikkoja, puistoja, patsaita. Niiden ihmettely kirkastaa niiden merkityksen ja Jumalan luomistyön kauneuden. Ihmettely vie meitä kohti ilmiöiden sisintä, niin että emme jää vain pintaan.Kiire pitää välillä katkaista, muistuttaa itseä siitä, että lopulta meillä ei ole kiire mihinkään. Yksi hyvä tapa tähän on hengitys. Kiireisessäkin hetkessä voin pysähtyä hengittämään sisään ja ulos ja tuntemaan Pyhän Hengen sisälläni. Henki tuntuu hengityksessä. Lopuksi: kiireen ja asioiden paljouden keskellä pysähtyminen auttaa myös näkemään olennaisen. Se palauttaa meidät rakkauden luo, josta kaikki kumpuaa. Rakkaus vie meidät kaupungin sykkeeseen, sen iloon ja tuskaan. Siellä, kaupungin keskellä, Jumala tarvitsee meitä. Ja siellä, kaupungin keskellä Jumala on läsnä.

9 Elo 202111min

Saarna Hyvän toivon kappelissa 1.8.2021  10. sunnuntai helluntaista: Uskollisuus Jumalan lahjojen hoitamisessaLuuk. 12:42-48Shtisel – kaunista ja ahdistavaa, uskonnon läpäisemää arkeaYksi tämän kesän kulttuurielämyksistäni on ollut televisiosarja Shtisel Netflixiltä. Upea sarja kertoo ortodoksijuutalaisesta Shtiselin perheestä Jerusalemissa. Se avaa kiehtovan näköalan elämäntapaan, joka maallistuneessa Suomessa tuntuu aika vieraalta. Miehillä on ohimoilla hiuskiehkurat, naisen ajokortti on harhaoppisuuden rajoilla ja aina ovesta sisään astuttaessa kosketetaan ovea ja lausutaan siunaus.Shtisel kertoo kulttuurista, jossa uskonto läpäisee arjen. Näen tuossa elämäntavassa jotain kaunista. Elämä pyritään pitämään yksinkertaisena ja monet perinteet rikastuttavat arkea. Samalla tuossa elämäntavassa on jotain ahdistavaa. Äärimmilleen viety, pikkutarkka sääntöjen noudattaminen ajaa ihmiset ahtaalle ihmissuhteissaan. Se tukahduttaa monet lahjat ja murskaa monet unelmat.Myös päivän evankeliumi puhuu omalla tavallaan arjen ja uskon vuorovaikutuksesta. Jeesus kysyy evankeliumissa: ”Kuka on uskollinen ja viisas taloudenhoitaja, sellainen jonka isäntä asettaa huolehtimaan palvelusväestään ja jakamaan vilja-annokset ajallaan?” Mistä löytäisimme viisauden elää arkeamme? Miten usko voisi luoda arkeemme kauneutta ja syvyyttä?Tehtävä arjessaEnsimmäinen huomio arjen ja uskon suhteesta on, että kukaan meistä ei voi väistää arkea. Jeesus sanoo: ”Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan.” Jokaiselle meistä on annettu elämän lahja ja samalla vastuu omasta elämästämme. Eikä elämä ole helppoa. Vaikka olisimme kuinka hurskaita, joudumme kamppailemaan selviytyäksemme monenlaisten vaatimusten keskellä. Niiden paineessa meidän täytyy löytää keinot selviytyä uuteen huomiseen. Tämä pätee myös heidän elämässään, jotka ovat valinneet erityisen uskonnollisen ammatin. En tarkoita tällä vain pappeja, vaan myös luostareiden nunnia ja munkkeja. Heilläkin on työvuorot, joilla arki tehdään sujuvaksi.Yksi luterilaisuuden keskeisiä löytöjä on ollut se, että Jumalaa voi palvella arjen keskellä. Arki ei ole jotain, jota täytyisi paeta. Uskoa voi elää todeksi arjessa. Tämän ajattelun viisaus on siinä, että voimme nähdä arjen tehtävänä. Voimme löytää kutsumuksen, tehtävän johon Jumala meitä arjessamme kutsuu. Kun tyynnytän vauvaa sylissäni, kun rohkaisen pettynyttä ystävää, kun avaan vessan viemäriä, voin palvella Jumalaa.Jeesus sanoo: ”Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan.” Jumala ei ole välinpitämätön. Ei ole sama, miten elämäämme elämme. Jumala tarvitsee meitä. Hän tarvitsee rakentajia ja suunnittelijoita. Hän tarvitsee hoivaajia ja kuuntelijoita. Hän tarvitsee kaupan kassoja ja filosofeja. Hän tarvitsee muusikkoja ja naapurin mummoja. Hän tarvitsee meitä.Kun näemme arjen tehtävänä, kutsumuksena, siihen virtaa mielekkyyttä. Elämä ei ole tarkoitettu elettäväksi vain itseä varten. Jumala luo meidät elämään yhdessä. Tarkoituksen löytäminen vie meitä pois itsekeskeisyydestämme kohti lähimmäistä.Samalla tyhjyys sisälläni voi täyttyä. Kun ymmärrän, että en elä vain itseäni varten, voin löytää elämääni suunnan ja mielen.Arjen ylittävä uskoJeesus kysyy: ”Kuka on uskollinen ja viisas taloudenhoitaja?”  Viisautta on löytää arjen kutsumus ja tarkoitus. Ja samalla tarvitsemme hetkiä, jotka ylittävät arjen. Psykologian tutkija Abraham Maslow määritteli kaksi erilaista sisäistä suuntaa, jotka ohjaavat meitä. Toinen suunta on tekemisen suunta, vastuun suunta, selviytymisen suunta. Toinen on olemisen ja vastaanottamisen suunta.Nykyinen, maailmanlaajuisen talouden määrittelemä elämäntapamme perustuu usein suorituksiin ja tehokkuuteen. Norjalainen tutkija Thomas Hylland Eriksen on kirjoittanut, miten elämästämme tulee helposti ylikuumentunutta. Tehokkuuden paine ylikuumentaa mieltämme, yhteiskuntaamme ja planeettaamme. Siksi tarvitsemme olemisen suunnan vahvistumista.Jeesus kutsuu meidät olemaan viisaita taloudenhoitajia. Meidän ajassamme viisautta on, että osaamme päästää irti tehokkuuden vaatimuksista. Jumala ei ole luonut meitä koneiksi. Hän on luonut meidät ihmisiksi: tunteviksi, särkyviksi ja rakkautta tarvitseviksi olennoiksi. Palaamalla yhä uudelleen olemisen viisauteen pysymme ihmisinä.Syvimmiltään elämä on ihme. Usko on elämän ihmeen vastaanottamista. Se on antautumista ja avautumista ihmeelle. Elämä on lahja, jonka Jumala antaa meille. Elämän huikaiseva syvyys, kirkkaus ja lämpö löytyvät, kun antaudun ja avaudun ihmeelle.Kristinuskossa olemista vahvistava kaunis rituaali on kaste. Siinä juhlitaan elämän ihmettä. Kaste ei perustu ihmisen tekoihin, vaan Jumalan lupauksiin ja uskollisuuteen. Jumala ei rakasta meitä meidän saavutustemme vuoksi. Hän välittää meistä sen vuoksi, että olemme olemassa. Hän koskettaa meitä sisintämme myöten. Jokaisessa solussamme virtaa Jumalan uskollisuus. Kasteessa Jumala piirtää meihin uskollisuutensa koko elämän ajaksi ja jokaisen päivän voimaksi.Lopuksi: Jumala on antanut meille jokaiselle arjen kutsumuksen. Jokainen päivä on meille kutsu seurata Kristusta ja rakastaa lähimmäistä. Samalla jokaisessa päivässä on kutsu pysähtyä vain olemaan: olemaan Jumalan, toistemme ja itsemme lähellä.Paradoksaalista on, että olemisen viisauden löytämisessä auttaa harjoittelu. Tässä muu luomakunta voi auttaa meitä. Hengelliset harjoituksen luomakunnan keskellä palauttavat meidät olemisen kauneuteen. Kesän lämpimässä kalliossa ja puiden suhinassa lehvistössä voin tuntea olemisen viisauden ja Jumalan uskollisuuden. Tänä kesänä olen kokenut tuota viisautta myös kelluessani meressä ja järvessä. Kelluessani voin vain päästää irti ja antaa veden kannatella.Kelluminen on kaunis kuva armosta. Viisautta on päästää irti ja antaa uskollisen Jumalan kantaa.Saarnan virikkeenä Shtisel-sarjan lisäksi Robert Bellahin kirja Religion in Human Evolution

1 Elo 202112min

Saarna Hyvän toivon kappelissa 6.6.2021 Sananlaskut 30: 7-9, Matt. 16: 24-27  Johdanto: Koulujen päättäjäisten suuri siirtymä Eilen vietin Suurta Siirtymäpäivää. Omat lapseni jättivät molemmat omat koulunsa, nuorempi kuutosluokkalainen alakoulun ja vanhempi ysiluokkalainen yläkoulun. Kummilapsemme taas vietti lakkiaisia lukion jälkeen.   Vanhan koulun jättäminen taakse ja uuteen siirtyminen on lapsille ja nuorille iso askel. Sitä se on myös vanhemmille. Mieleen nousee yhtä aikaa haikeutta ja iloa. Tippa linssissä kuuntelin lasten upeiden opettajien puheita. On koskettavaa todistaa nuorten kasvua.  Paljon hyvää on takana, ja paljon on edessä.   Millä eväillä uuteen elämään lähdetään? Siitä puhuvat tämän pyhän tekstit. Niissä minua puhuttelivat kaksi erilaista suuntaa, jotka molemmat vievät kohti elämää. Nämä suunnat ovat kohtuullisuus ja antaumus.   I Kohtuus kaikessa Aloitan kohtuudesta. Siitä sanotaan Sananlaskujen kirjassa näin: ”Älä anna köyhyyttä, älä rikkauttakaan. Anna ruokaa sen verran kuin tarvitsen.”Vanha sanonta kuuluu: ”Kohtuus kaikessa”. Se on hyvä elämänohje. Se on erityisen tärkeä nykyaikana, jossa eri väestönosien väliset jännitteet kasvavat. Maailmanlaajuinen kilpailu ajaa ihmisiä toisiaan vastaan. Se synnyttää voittajia ja häviäjiä. Sosiaalisen median ristiriitoja ruokkivat algoritmit lisäävät vettä myllyyn.  Siksi tarvitsemme Sananlaskujen sanomaa kohtuudesta: ”Älä anna köyhyyttä, älä rikkauttakaan. Anna ruokaa sen verran kuin tarvitsen.” Sananlaskuissa etsitään kultaista keskitietä, tasapainoa. Maailmassa toki tarvitaan itsensä likoon laittavia yrittäjiä. Silti Jumala ei ole tarkoittanut maailma sellaiseksi, jossa yksi prosentti omistaa yhtä paljon kuin 99 prosenttia. Maailmaa ei pidä rakentaa niin, että vain rikkain eliitti pystyy elämään hyvää ja turvallista elämää. Liian suuret tuloerot hämärtävät kokemuksen yhteisestä ihmisyydestä.     Samaa Sananlaskujen henkistä jatkumoa on tasapuolisuus, erilaisten näkökulmien punnitseminen oikeudenmukaisesti. Ja samaa henkistä perintöä ovat maltti ja harkinta. Sananlaskujen viisaus ohjaa meitä pois pikatuomioista sosiaalisen median seinämillä, baareissa ja kadunkulmissa. Erityisesti tänä nopeana aikana tarvitsemme harkintaa ja malttia.     Kohtuullisuuden hyvettä tarvitsemme myös suhteessamme luomakuntaan. Kirkon ilmasto-ohjelman nimi on ”Kiitollisuus, kunnioitus, kohtuus.” Talousjärjestelmämme ja kulttuurimme ruokkivat meissä jatkuvaa janoa saada lisää. Sananlaskujen vanha viisaus johtaa meitä kohti uutta ajattelua. Tärkeintä ei olekaan saada eniten vaan saada kohtuullisesti.   ”Älä anna köyhyyttä, älä rikkauttakaan. Anna ruokaa sen verran kuin tarvitsen.” Sananlaskujen viisaus ohjaa meitä kysymään, mitä oikeasti tarvitsemme. Hyvä elämä ja menestys täytyy ymmärtää jonain muuna kuin jatkuvana materian, elämysten tai vaurauden kasvuna.   Meidän on löydettävä uudelleen hyvän elämän juuret Jumalan läsnäolosta, kulttuurista, toisistamme ja luomakunnan yksinkertaisesta ilosta. Vähemmän on enemmän, kun syvennymme nykyhetkeen emmekä vaadi koko ajan lisää. Jeesus sanoo: ”Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa? Millä ihminen voi ostaa sielunsa takaisin?” Meidän tehtävämme on löytää uudelleen sielumme sen sijaan että yrittäisimme ostaa kaiken.     II Antamalla elämäni löydän elämäni Kohtuullisuuden jälkeen käännän katseeni kohti antaumusta. Jeesus sanoo: ”Se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä.” Jeesuksen sanat tulevat kohti. Ne kutsuvat minua antaumukseen. Kristittynä eläminen ei tarkoita sivusta seuraamista, vaan esiin astumista.  ”Joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä.” Kristuksen seuraamisessa ei ole kyse varman päälle pelaamisesta. Jeesuksen seuraaminen on heittäytymistä kuiluun luottaen, että joku ottaa kiinni. Jeesus kutsuu minut olemiseen, jossa oma egoni ei ole kaiken keskipiste. Keskipiste, kaiken ydin on Kristus, rakkaus josta kaikki elämä kumpuaa. Kristittynä eläminen on jatkuvaa kulkemista ja kääntymistä kohti ydintä.   ”Joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä.”  Antamalla itseni löydän itseni. Kun jätän oman itseni ja elämäni Kristukselle, elämääni virtaa kepeytttä. Persoonani ja tunteeni, saavutukseni ja pettymykseni, ihmissuhteeni ja yksinäisyyteni suhteellistuvat. Voin elää niitä todeksi suhteessa Kristukseen. Kun en itse ole kaiken mitta, elämääni virtaa kepeyttä, valoa ja lämpöä.   Tämä ei tarkoita, että elämästä tulisi helppoa. Elämä ei ole tarkoitettu helpoksi. Se on tarkoitettu elettäväksi, elettäväksi Kristuksen kanssa. Kristuksen seuraaminen riisuu meistä pois epäaitoa olemista ja vie meitä kohti totuutta ja aitoutta. Se myös sattuu, usein vereslihalle asti.   Samalla Jeesuksen seuraaminen vie meidät kohti aitoa lähimmäisyyttä, jossa emme laskelmoi vaan välitämme. Kristuksen seuraaminen antaa meille tuntevan sydämen ja avoimet kädet. Hän kutsuu meidät välittämään toisistamme. Kristus kutsuu meitä lähimmäisyyteen niin lähimpien ihmisten kanssa kuin harrastuksissa, kaduilla ja politiikassa. Jeesus vie meidät välinpitämättömyydestä välittämiseen.   Lopuksi: Jeesuksen seuraaminen vie meidät kohti kohtuullista elämäntapaa ja täyttä antaumusta. Emme löydä elämän tarkoitusta vaatimalla itsellemme aina vain enemmän ja enemmän. Löydämme tarkoituksen antamalla itsemme Jumalan ja elämän käyttöön. Näillä eväillä siis kohti elämää!

8 Kesä 202110min

Kaikki hyvä on vielä edessäpäin.Kun sain mahdollisuuden tehdä nämä kaksi podcastia pääsiäisen aikaan olin superinnoissani. Minulla tuli mieleeni kymmeniä aiheita ja ajatuksia, joita haluaisin teille jakaa. Pääsiäinen ja Jeesuksen ylösnousemus -mikä voisi olla idearikkaampi aihe!Pikkuhiljaa aloitin ajatusteni kokoamista paperille. Ensin yhdelle, sitten toiselle. Vielä kolmannelle ja neljännellekin. Ajattelin, että äh, pitää katsoa huomenna uudestaan. Katsoin seuraavana päivänä uudestaan ja pian olin kuin sarjakuvista tuttu piirtäjä, joka istuu rutattujen paperitollojen keskellä.Koko pääsiäisen ja ylösnousemuksen aihe alkoi tuntua niin loppuunkäsitellyltä. Mitä uutta minä nyt vielä osaisin tästä sanoa? Se on täytetty. Niinhän se Jeesuskin sanoi ristillä. Se on täytetty ja sillä siisti, eikai tuohon ole mitään lisättävää... Elämme pääsiäisen jälkeistä tiistaita, kaikki on nyt tapahtunut. Päivän evankeliumitekstissä Jeesus ilmestyy ja esittelee itseään opetuslapsilleen seuraavasti; ” Katsokaa minun käsiäni ja jalkojani: minä tässä olen, ei kukaan muu. Koskettakaa minua, nähkää itse. Ei aaveella ole lihaa eikä luita, niin kuin te näette minussa olevan.” Jeesus siis ilmestyi vakuuttamaan, että oli ollut sanansa mittainen mies. Hän oli hommansa hoitanut, kuolema oli kuolemalla voitettu.Kysyin ystäviltäni apua. Mitä ihmettä voisin sanoa pääsiäisestä nyt, kun kaikki on ikään kuin valmista? Hyvä ystäväni sanoi ”Mulle pääsiäinen tarkoittaa lähinnä vapaapäivää, kevään alkua ja semmosta…että kaikki hyvä on vielä edessäpäin.”Lamppu syttyi päässäni. Niin, siinähän se, pääsiäisen ja ylösnousemuksen idea tiivistettynä.Mikä olisikaan parempi syy saada arkivapaa kuin itse vapauden juhliminen. Jeesushan tuli maailmaan, jossa uskonnolla oli vahva muotti. Niinkin vahva, etteivät kaikki pystyneet siihen muottiin itseään ujuttamaan. Piti olla puhdas, niin rituaalisesti kuin mieleltäänkin. Piti olla varaa uhrata temppelissä Jumalalle erilaisia eläimiä ja asioita. Sai syödä vain tietynlaista lihaa. Oli suotavaa, että eli tietynlaista elämää, naiset miesten vaimoina ja toisinpäin. Jos satuit olemaan orja, tai lapsi olit erityisen alisteisessa asemassa. Jos taas yksinäinen, sairas tai jotain syntiä tehnyt niin elit ehkä jo täysin yhteiskunnan ulkopuolella. Sääntöjä oli paljon. Rajat ja ääriviivat oli ulkoapäin tarkasti piirretty. Sitten tuli Jeesus, joka vapautti meidät ihmiset kaikista noista vaatimuksista, pyyhki tiukasti piirretyt viivat. Kuten Paavali kirjeessä Galatalalaisille tiivistää:”Te kaikki olette Jumalan lapsia, kun uskotte Kristukseen Jeesukseen. Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne. Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi. Ja jos te kerran olette Kristuksen omia, te olette Abrahamin jälkeläisiä ja saatte periä sen, mikä hänelle oli luvattu.”Jeesuksen ristintien ja ristityön kautta me kaikki; sukupuolettomat, muunsukupuoliset, naiset, miehet ja kaikki muut, taustoistamme ja kansalaisuuksistamme riippumatta olemme lunastettuja, vapaita ja Jumalalle kelpaavia ihan omana itsenämme. Kevät, jonka ystävänikin liitti pääsiäisen vahvasti, on taas kasvun ja uusien alkujen aikaa. Maa sulaa ja työntää kaikenlaista uutta elämää kohti maailmaa ja useat eläimet heräilevät horroksestaan. Voi ikään kuin aloittaa puhtaalta pöydältä -niin kuin me ihmisetkin saimme aloittaa Jeesuksen voitettua kuoleman. Näin kristittynä minulla ei ole enää kysymystä, johon usko ei vastaisi. Kirjettä heprealaisille lainatakseni: Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.  Jumala on luvannut pitää minusta huolta nyt ja sitten kun tulee kevät, jolloin en enää herääkään tähän maailmaan. Kaikkein sykähdyttävintä ystäväni sanoissa oli kuitenkin se, että kaikki hyvä on vielä edessäpäin.Tämä ei ollutkaan tässä, tämä on vielä kaikki kesken. Me olemme kesken. Se onkin pääsiäisessä kaikista ihmeellisintä. Jeesus on tehnyt koko pääsiäisen ajan sellaisia temppuja, että heikompia hirvittää ja antanut sellaisia lupauksia, että niistä on paha pistää paremmaksi. Tunnemme tämän päivän evankeliumitekstin lisäksi muitakin kertomuksia siitä, miten Jeesus vielä ilmestyy oppilailleen, vakuuttaen että on todellakin se kuka lupasi ja on tehnyt mitä lupasi. Todellakin ihminen ja todellakin Jumala. Todellakin kuollut ja todellakin ylösnoussut.Mutta kaikki hyvä on vielä edessäpäin. Äitini muistelee usein kuulemaansa siitä, että Jumala on salannut meiltä sen mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, jotta me jaksaisimme elää täällä. Ja jos kuvittelet nyt elämäsi parhaan hetken. Sen kun olit onnellisempi kuin koskaan ennen, kun kaikki oli selvää ja se mikä ei ollut oli merkityksetöntä…ja kun sellaisella hetkellä kuulet nuo sanat ” Jumala on salannut meiltä sen mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, jotta me jaksaisimme elää täällä” -silloin voit vain aavistaa sen kaiken hyvän mikä on vielä edessäpäin. Saat jatkaa rauhassa, keskeneräisenä.Vaikka Jeesus antoi meille vapauden elää Hänen seuraajinaan juuri omina itsenämme, vaikka Hän antoi meille ikuisen Kevään toivon ja viestin siitä, että kaikki hyvä on vielä edessä, jäi meillekin tehtävä. Laulaja ja lauluntekijä Yona sanoittaa kappaleessa Kesken seuraavasti:”Joku väritti mut tuhansin sävyin, piirtää unohti vaan ääriviivat, unohti vaan ääriviivat.”Elämässä on mielestäni kyse ääriviivojen piirtämisestä. Se on osa kasvuamme jatkuvassa keskeneräisyydessä. Jumala on värittänyt meidät tuhansin sävyin, mutta meidän on itse löydettävä ääriviivat ja piirrettävä ne. Se on osa sitä vapaata tahtoa, uutta liittoa, jonka Jumalalta saimme. Mielestäni ne ääriviivat piirretään iloista, suruista, rinnasta räjähtävästä rakkaudesta ja sisuskaluja polttavasta tuskasta. Niitä piirretään muihin peilaten. Yona jatkaa kappaleessaan sanoin:”Älä oo niin nopee antaa tuomioo, ei musta muuten mitään tuu. Perhosen toukka tai paraneva haava, mä oon kesken niinku puolikuu, kesken niinku puolikuu.”Elämämme on täällä ikuisesti kesken, koska meitä odottaa iankaikkinen elämä Jeesuksen ristintyön ansiosta. Samalla kun piirrämme omia ääriviivojamme peilaten niitä muihin, on hyvä muistaa mitä Jeesus meille opetti. Pidetään huolta omista ja kunnioitetaan myös muiden ääriviivoja. Annetaan jokaiselle mahdollisuus ja aika piirtää ne juuri sellaisiksi, kun on paras. Anteeksianto on pyyhekumimme ja paksu tussimme niitä piirtäessä. Armo antaa vapauden ja rohkeutta vetää ääriviivoja välistä villillä vauhdilla ja välillä hitaasti hipsuttaen. Ja jos jää kesken, niin ei sekään haittaa…Koska, kaikki hyvä on vielä edessäpäin.

6 Huhti 20219min

Kuka sinua kutsuu?On kiireinen päivä. Minulla on tuhat ja yksi asiaa, jotka pitää hoitaa ja toiset mokomat mielessäsi sekoittamassa pakkaa. Kummassakin kädessä on raskas kassi täynnä uusia tehtäviä. Viuhdon kadulla eteenpäin, on sekava ja epävarma olo. Ehdinkö seuraavaan paikkaan ajoissa? Huomaako kukaan tuota reikää sukkahousuissa? Muistinko ottaa kaiken mukaan? Käännyn kadunkulmasta toiseen ja tuuli lennättää suuni ja silmäni täyteen pitkiä hiuksiani. Koitan kädet täynnä kasseja repiä hiuksia kasvoiltani ja nähdä eteeni. Yksi kasseistani lipeää kädestäni ja läsähtää vesilätäkköön. Siinä hetkessä se tuntuu pieneltä maailmanlopulta, pala nousee kurkkuun... Ei tästä tule mitään... Sitten yhtäkkiä kuulen nimeni jostain. Joku kutsuu minua. Tunnistan äänen, se leikkaa kaiken yli. En osaa ehkä sanoa heti kenelle se kuuluu, mutta tuttu se on. Käännyn vaistomaisesti äänen suuntaan, näen tutut kasvot, pysähdyn ja huokaan. Hetkessä unohdan kiireen ja ahdistuksen. Sekava olo väistyy ja yhtäkkiä, siinä hetkessä kaikki on selvää.Tänään vietetään 2.pääsiäispäivää ja päivän evankeliumi on Matteuksen evankeliumista. Siinä kerrotaan Magdalan Mariasta ja siitä toisesta Mariasta, jotka lähtevät Jeesuksen tyhjältä haudalta yhtä aikaa peloissaan ja riemuissaan viemään sanaa Jeesuksen opetuslapsille. Tapahtumiin tulee kuitenkin yllätyskäänne. Jeesus tuleekin naisia tiellä vastaan ja tervehtii heitä. Matteuksen evankeliumi ei ole ainoa, joka kuvaa Jeesuksen ylösnousemuksen todistajina useita naisia. Luukkaan ja Markuksen mukaan haudalla oli enemmänkin porukkaa. Luukas kertoo, että haudalla oli muiden lisäksi ainakin Magdalan Maria, Johanna ja Jaakobin äiti Maria. Markuksen mukaan taas Magdalan Maria, Jaakobin äiti Maria ja Salome todistivat tyhjän haudan ihmettä. Johanneksen evankeliumi tekee tähän poikkeuksen. Se kertoo kuinka ainoastaan Magdalan Maria tapasi Jeesuksen puutarhahaudalla ja sen mitä kohtaamisen aikana tapahtui. Luenkin teille nyt Johanneksen evankeliumin luvusta 20 nuo jakeet 11–18, jotka valaisevat tapahtumia:Maria seisoi haudan ovella ja itki. Siinä itkiessään hän kurkisti hautaan ja näki, että siinä, missä Jeesuksen ruumis oli ollut, istui kaksi valkopukuista enkeliä, toinen pääpuolessa ja toinen jalkopäässä. Enkelit sanoivat hänelle: ”Mitä itket, nainen?” Hän vastasi: ”Minun Herrani on viety pois, enkä tiedä, minne hänet on pantu.” Tämän sanottuaan hän kääntyi ja näki Jeesuksen seisovan takanaan, mutta ei tajunnut, että se oli Jeesus. Jeesus sanoi hänelle: ”Mitä itket, nainen? Ketä sinä etsit?” Maria luuli Jeesusta puutarhuriksi ja sanoi: ”Herra, jos sinä olet vienyt hänet täältä, niin sano, minne olet hänet pannut. Minä haen hänet pois.” Silloin Jeesus sanoi hänelle: ”Maria.” Maria kääntyi ja sanoi: ”Rabbuuni!” - se on hepreaa ja merkitsee: opettajani. Jeesus sanoi: ”Älä koske minuun. Minä en vielä ole noussut Isän luo. Mene sinä viemään sanaa veljilleni ja sano heille, että minä nousen oman Isäni ja teidän Isänne luo, oman Jumalani ja teidän Jumalanne luo.”    Magdalan Maria riensi opetuslasten luo ja ilmoitti: ”Minä olen nähnyt Herran!” Sitten hän kertoi, mitä Herra oli hänelle sanonut. Maria oli alkuun siis yksin, sekaisin surusta. Hän itki ja oli niin hädissään, ettei tunnistanut edes Jeesusta, kun tämä kysyy, miksi Maria itkee ja ketä Maria etsii. Vasta kun Jeesus kutsui Mariaa nimeltä, kävi Marialle samoin kuin minulle kadulla. Hän tunnisti äänen, pysähtyi ja kaikki olikin yhtäkkiä selvää.Vai oliko? Jeesushan oli kuollut. Hänen ruumiinsa oli nostettu ristiltä, kääritty liinoihin ja laskettu hautaan. Nyt hauta oli tyhjä ja Jeesus seisoi Marian edessä. Mistään mätänemisprosessissa olevasta ruumista ei nyt ollut kyse, koska Maria yritti vaistomaisesti koskea rakasta opettajaansa. Jeesuksen täytyi todellakin näyttää olevan täynnä elämää. Jeesuksen kuolemaa sekavana surrut Maria oli varmasti helpottunut.Jeesus ei kuitenkaan antanut koskea itseensä. Hän oli kuollut ja ylösnoussut, mutta ei vielä taivaasenastunut, kuten hän Marialle kertoi. Jeesus ei ollut enää maailmassa muttei vielä taivaassakaan, joten hänen olomuotonsa oli jollain tapaa muuttunut. Jeesus oli riisuttuna vanhasta hahmostaan eli hän ei ollut enää se, joka oli ennen kuolemaansa. Välitila, jonka keskeltä Jeesus ilmestyy Marialle, oli herkkä. Koskea ei saanut.Kaikki oli kuitenkin Marialle selvää. ”Minä olen nähnyt Herran!” Marialle riittää, että hän näkee ja kuulee.Olemme viime aikoina oppineet kipeälläkin tavalla sitä, miten näkemisen tai kuulemisen olisi riitettävä. Minulla on ollut siinä kylläkin haasteita jo vuosia…Minusta tuntuu, että elämä ajaa minut kiirehtimään, kädet täynnä, tehokkaasti kohti seuraavaa pistettä, vaikka itku kurkussa. Ajattelen, että vielä tämä etappi ja sitten olen parempi ja sitten olen maalissa. Kunnes maaliviivalta näkyy jälleen maali ja pala nousee kurkkuuni. Uskon Jeesuksen katsovan silloin minuun kysyen, mitä sinä itket?Mutta minä en kuule sitä. Minä kuulen vain sen, että juoksin väärin. Käsiini olisi vielä mahtunut. Olisin voinut olla tehokkaampi. Alan seurata uusia ohjeita. Kuuntelen uusia opettajia ja neuvoja. Uusia kyseenalaistuksia ja uusia suosituksia. Jälleen pala nousee kurkkuun, mutta oikean tavan ja tien etsintä jatkuu, samaan aikaan, kun Jeesus kääntyy puoleeni kysyen, ketä sinä etsit?Onneksi Jeesus ymmärtää minua, pientä ihmistä niin kokonaisvaltaisesti, että Hän on minut lunastanut ja nimeltä kutsunut. Ja kun tunnen kuinka minut, niin kuin sinutkin, nimeltä kutsutaan, niin kaikki selkenee. Rabbuuni, ainoa oikea opettajani. Siinähän Jeesus on, ihan siinä takana, kutsuen nimeltä, kutsuen ainoalle oikealle tielle. Sen tien perustavanlaatuiset säännöt ja vaatimukset eivät muutu eivätkä ne ole suuria. Me riitämme. Ilman kiirettä, tyhjin käsin, rikkinäisin sukkahousuin ja sieluin, omana itsenämme. Perussääntönä on rakastaa itseään niin kuin lähimmäistään. On siis muistettava itsensä silloinkin, kun lähtee uudelleen juoksuun, koska eihän sitä antaisi ystävänkään väsähtää matkalla maaliin. Luottaa voi myös siihen, että loppujen lopuksi on vain yksi maali, paikka, jonne pääsemme jonakin päivänä kaikki yhdessä ihmettelemään ihmettä. Kuolemalla voitettua kuolemaa.Jeesus kohtaa meidät kuten minut kohdattiin kadulla. Tai kuten Hän kohtasi Marian haudalla. Jeesus kohtaa meidät suurimman surumme ja pahimman hätämmekin keskellä kertoen, että Hän kulkee kanssamme ja tuntee tuskamme. Kun me onnistumme ja kun me iloitsemme, Hän riemuitsee kanssamme ymmärtäen kuinka ihanaa elämä voikaan olla. Sanotaan, että loppujen lopuksi ihminen on aina yksin, itsensä kanssa. En ole koskaan pitänyt tuosta sanonnasta. Nyt ymmärrän miksi. Kristittynä, en ole koskaan yksin. Minun ei tarvitse olla. Kyse on vain siitä, kuuntelenko, kuka minulle puhuu ja kuka minua kutsuu.

5 Huhti 202110min

LUE TÄSTÄ SAAVUTETTAVA TEKSTIPunarinta, Jumalan pieni köyhäLAULUTässä laulaa punarinta. Punarinta luo alkukevään metsien tunnelman. Sen laulu virtaa kuin kevätpuro, hopeisena ja kesyttämättömänä. Punarinta on hyvin yleinen lintu, jonka laulu kaikuu keväisin lähes joka kuusikosta. Syksyyn taas kuuluu punarinnan tiksutteleva kutsuääni iltojen hämärtyessä. KUTSUÄÄNIKeskiaikaisen legendan mukaan punarinnan rinnassa oleva punaruskea väri on Kristuksen verta. Punarinta sääli ristillä kärsinyttä Jeesusta. Se kiskaisi nokallaan irti orjantappurakruunun piikin, joka oli tarttunut Jeesuksen otsaan. Silloin sen rinta kastui Jeesuksen verestä. Punainen väri jäi punarinnan rintaan muistona hänestä, joka kärsii kaikessa meidän kanssamme. Jatkan legendaa vielä vähän pidemmälle. Kun Jeesus vietiin pois ristiltä ja haudattiin, punarinta jäi odottamaan haudan vierelle. Haudan lähellä se lauloi suruaan. Se lauloi aamun koittaessa ja illan laskeutuessa. Se valvoi, lauloi ja odotti valon syntymää. LAULULintuharrastajien slangissa punarinta on saanut lempinimen ”köyhä.” Nimi kertoo punarinnan yleisyydestä. Punarinnan näkeminen tai kuuleminen on harvinaisuuksien rinnalla ”köyhä” havainto. Kuitenkin tämä pieni ja köyhä lintu tuo paljon iloa maailmaan. Maailma ilman punarintaa olisi paljon kolkompi. Hiljainen lauantai puhuu köyhästä Jeesuksesta. Ennen kuin Kristus nousee ylös, hän laskeutuu alas. Hän laskeutuu alas meidän tuonelaamme, hätäämme ja helvettiimme. Kristus valvoo köyhänä vierellämme. Hän tuntee meidän kipumme. LAULUKristus tuntee koko luomakunnan hädän. Hän kantaa omassa ruumiissaan sukupuuttoon kuolevien lajien ja kuihtuvien ekosysteemien epätoivon. Kristus tuntee punarintojen ja muiden Jumalan pienten köyhien kivun. Hiljainen lauantai ei kuitenkaan pääty haudan hiljaisuuteen. Se kurottaa kohti pääsiäisen kirkkautta. Toivoa on. Kristuksen ylösnousemus palauttaa maailmaan äänet ja värit. Jumala kutsuu meidät luomaan elämää: laulamaan punarinnan kanssa ja puolustamaan elämää. Hiljennymme rukoukseen. Jumala,kiitos punarinnan virtaavasta laulusta, joka tuo kevääseen ilon. Kiitos luomakunnan elämästä, joka hiljaisesti kantaa meitä.Kiitos, että sinä Kristus laskeudut alas,maan multaan, meidän rinnallemme, meidän veljeksemme. Ja kiitos, että nouset ylös,taivaan kirkkauteen, meidän vapauttajaksemme. Näytä meille maailman kauneus ja anna meille viisaus varjella punarintoja ja kaikkia Jumalan pieniä köyhiä. Näytä, että me tarvitsemme toisiamme. Sinussa meillä on toivo. Aamen. Käännämme katseen kohti pääsiäistä punarinnan laulun kautta. Tämä punarinta laulaa Sipoonkorvessa. Hyvää ja siunattua pääsiäistä sinulle!

2 Huhti 20215min

TÄSTÄ LÖYDÄT PODCASTIN SAAVUTETTAVANA TEKSTINÄPajusirkku ja siunattu arkiLauluaTässä laulaa pajusirkku. Pajusirkku viihtyy siellä missä pajutkin, kosteilla paikoilla vesistöjen lähellä, ja ensimmäiset pajusirkut saapuvat Suomeen pääsiäisen aikoihin. Kun lapset hakevat virpomista varten pajunoksia, pajusirkku voi laulaa luonnon taustaäänenä. Palmusunnuntaina muistetaan Jeesuksen ratsastamista Jerusalemiin. Kaupungin asukkaat ottivat Jeesuksen vastaan heiluttelemalla palmunoksia. Suomi on Jerusalemista katsoen kaukana pohjan perukoilla. Täällä palmuista on tullut pajuja. Palmusunnuntaikin voisi suomeksi oikeastaan olla pajusunnuntai. Suomessa alunperin itäinen, ortodoksinen perinne virpomisesta on tullut vähitellen koko maan iloksi. Samalla siihen on liittynyt muitakin merkityksiä, noitia sun muuta. On tärkeää muistaa virpomisen alkuperäinen tarkoitus. Sillä halutaan toivottaa ja pyytää Jumalan siunausta. Karkkia pyytävät lapset eivät välttämättä ajattele olevansa Jumalan siunauksen viestinviejiä. Silti siunaus on läsnä heidän kasvoissaan ja silmissään, kun he saapuvat toivomaan hyvää koteihin. Virpomisessa siunaus liittyy luomakunnan lahjoihin. Pajunsilmut ovat kevään ensimmäisiä merkkejä suomalaisessa luonnossa. Ne kertovat uudesta elämästä, joka on puhkeamassa kukkaan. Samasta Jumalan hyvyydestä ja siunauksesta kertoo myös pajusirkun laulu. LauluaPajusirkun laulu ei ehkä ole erityisen komeaa tai voimallista. Pajusirkku ei koreile myöskään ulkonäöllään. Se sulautuu ruokojen ja pajujen maisemaan. Siinä on samaa nöyryyttä kuin pajuissa, joilta se on saanut nimensä. Arkisen pajun ottamisessa siunauksen merkiksi on kuitenkin jotain, joka puhuttelee minua syvältä. Siitä, mikä on arkista ja tavallista, tulee Jumalan voimassa kaunista ja siunattua. Pajusirkun laulussa kaikuu ylösnousemuksen toivo. Hiljennymme rukoukseen. Jumala, kiitämme sinua pajusirkun laulusta. Kiitos pajusirkuista ja rantojen pajuista,jotka kantavat sinun siunaustasi. Kiitos, että sinä luot meissä kauneutta. Anna meidän nähdä sinun kauneutesi meissä itsessämmmeja maailmassamme. Anna meidän uskoa siihen myös silloin,kun emme pysty näkemään sitä. Anna hyvyytesi täyttää arkemmeja tehdä siitä kaunista. Anna meidän pajusirkun tavoin laulaa toisillemmesinun toivoasi. Aamen. Lopuksi voimme vielä kuunnella pajusirkun kutsuääniä, ruovikon huminaa ja meren aaltoja Vuosaaren Kallvikista. LAULUA

26 Maalis 20214min