Kuolinnaamioita ja kiusallisia kirjoituksia – SKS:n arkistossa käy ilmi, ettei kaikki kulttuuriperintö ole vitriinikelpoista

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto nousi otsikoihin Mika Waltarin julkaisemattoman runoelman myötä. Mitä kaikkea sinne kulttuurihahmoista kätkeytyy?
Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.
Arkistonhoitaja Maiju Korte vetää käsiinsä ohuet valkoiset puuvillakäsineet. Hän kääntyy pöydälle asetetun pahvikotelon puoleen ja avaa sen. Kotelosta löytyy paksu valkoinen kreppipaperikäärö. Sen Korte taittelee auki varovasti.
Rips, raps, rips.
Paperin sisältä paljastuvat vainajan kasvot. Tai siltä ainakin näyttää.
Kyseessä on kuolinnaamio. Korte on nähnyt hätkähdyttävän naamion aiemminkin, sillä hän järjesti pari vuotta sitten Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkiston esinekokoelmaa. Sitä ennen kuolinnaamiot olivat saaneet levätä hyllyillään vuosikausia. Osa henkilökunnasta piti niiden tarkastelemista karmivana.
Ensimmäisellä kerralla Korte pyysi naamioiden käsittelyyn henkiseksi tueksi arkistonjohtajan. He hoitivat homman mahdollisimman nopeasti: tarkistivat naamioiden kunnon, siirsivät ne tukeviin koteloihin ja järjestivät paikoilleen. Toisin kuin muita esineitä, naamioita ei esimerkiksi mitattu viivoittimella. Niiden haluttiin antaa olla rauhassa.
Nyt esiin on nostettu kirjailija Aino Kallaksen kuolinnaamio. Siihen on ikuistunut Kallaksen viimeinen ilme.
Kallas kuoli yhdeksäs marraskuuta 1956, 78-vuotiaana.
Vahamuotin avulla tehdyssä naamiossa näkyy vainajan kasvojen jokainen uurre ja kohouma.
"Hänellä on loppuvaiheessa varmaan ollut tekohampaat, koska kasvojen alaosa on tällä lailla painunut", Korte sanoo.
Naamioon on takertunut myös Kallaksen silmäripsiä ja kulmakarvoja.
Katsominen tuntuu häiritsevän intiimiltä ja groteskilta. Kuin tirkistelisi kuollutta ihmistä.
Kuolinnaamio aiheuttaa ristiriitaisia tunteita, mutta se on hieman kiusallinen toisestakin näkökulmasta.
Oikeastaan SKS:n arkistossa ei pitäisi olla esinekokoelmaa. Esineet kuuluisivat museoon, sillä arkistossa niiden esittelemiseen ei ole asianmukaisia tiloja ja resursseja.
Museot eivät kuitenkaan välttämättä halua ottaa vastaan yksittäisiä, kontekstistaan irrallaan olevia tavaroita, kuten kirjailijoiden puoliksi poltettuja sikareita, vanhoja hattuja tai kiiltokuvia. Niinpä ne nököttävät koteloihin pakattuina ja kaappiin suljettuina ahtaassa varastossa. Piilossa, ikään kuin puoliksi olemassa.
Esinekokoelma on esimerkki siitä, miten kulttuuriperintö ei aina ole jotain hienoa, jonka voisi asettaa vitriiniin ihailtavaksi. Se voi olla myös ongelma.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto sijaitsee Helsingin Kruununhaassa, vanhassa kivilinnassa. Sen tutkijasali on kalustettu raskailla puuhuonekaluilla ja laatikostoilla. Tänne ei marssita kuin kirjastoon, noin vain selaamaan materiaaleja. Aineisto pitää tilata käyttöön etukäteen lomakkeella. Asiakkaan tulee kertoa, mitä tarkoitusta varten hän haluaa tutkia aineistoa, ja vakuuttaa, että hän käyttää sitä niin, ettei "vahingoita tai halvenna henkilöä, jota tiedot koskevat, tai hänen omaisiaan".
Viime vuoden loppupuolella tein Helsingin Sanomiin juttua Mika Waltarista. SKS:n arkistossa sain ensimmäisenä lukea Waltarin kirjeet kulttuurivaikuttaja Leena Ilmarille. Oli pitkään tiedetty, että Ilmari oli ollut Waltarin ihastus. Ilmari itse oli lahjoittanut kirjeet arkistoon vuonna 2004, ja niiden käyttörajoitus päättyi vuoden 2024 alussa.
Kirjeiden yhteydestä löysin myös julkaisemattoman käsikirjoituksen nimeltä Aamuyö, kello viisi. Kirjeet ja käsikirjoitus sisälsivät väkivaltaista ja Waltarin omien sanojenkin mukaan "pornografista" materiaalia.
Juttu herätti kohua ja kysymyksiä siitä, miten arkistoaineistoja olisi syytä tulkita. Joidenkin mielestä Waltari-artikkelia olisi pitänyt julkaista ollenkaan: miksi kauan sitten eläneen kirjailijan kiusalliset yksityisasiat kuuluisivat koko kansalle?
Kysymys ei tietenkään ole vain Waltarista. Yksityisaineistot sisältävät hyvin intiimejä tietoja ihmisten ihmissuhteista, ajatuksista ja kokemuksista. Kuka määrittelee, mikä on henkilön vahing...